Nyt onnellisena
otan ilmakylpyjä ja
uskollisesti muistan ystävätärtäni tuulta, ainoaa,
joka hyväili yksinäisinä vuosina
kauan ja kärsivällisesti.
Silloin halasin puita, suutelin syreeniä, puhuin
voikukille,
nipistin ruusupensasta, joka puraisi takaisin niin.
että tunsin olevani.

Tänään tiedän, että paljon on katsottava
koskematta.

Matti Paavilainen

Verhon ja seinän välisestä raosta paistaneessa auringossa kylpevät Kati Leinon nukke-enkelit.

Pankkireissulla poikkesin maleksimaan matkalle osuvan kirpparin läpi. Etsin tietynlaista kulhoa, mutta ei ole nyt osunut silmiin. Tai tänään noin 80 prosenttisesti oikeanlainen, mutta oli vanhaa Arabiaa, joten hintalapun nähtyäni laitoin vian takaisin hyllyyn. Tai ehkä liioittelin prosentit, malli oli sopiva, mutta ruskea kuvio ei. Yhdellä toisella kirpparilla vanha lehmäkuvioinen maitokannu maksoi 80 euroa, en ostanut heti ja sit se olikin jo mennyt.

Toisessa hyllyssä oli tyyny. Just yhtenä päivänä mietin jotakin värikästä tyynyä ja kokeilin muutaman kankaan. Vihreitä ne kokeillut, kun olen ajatellut, ettei enää mitään vihreää tähän huusholliin. Sit näin tämän, enkä edes miettinyt. Ja tein tuhmuuksiakin. Ehkä. Poistin sisätyynyn, kun niitä mulla on riittämiin ja ostin vain päällisen (6 e). Oma sisätyyny olikin päällisen kanssa paremmin samaa kokoa kuin kirpparilla ollut.

 

 

Eilen aamulla yllätti siivoushepuli, vaikka olisi ollut muutakin tekemistä. Eteisen seinällä on taas nojaillut siihen kuulumatonta ja oikeastaan piti vain lopultakin asentaa pois kuleksimasta seinälle tietokoneen taakse

jaksamispankki...

Näitä mulla on ollut aina. Mietelauseet ja pienet esineet vaihtuvat, kerrostuvat. Niihin kertyy elämä.

"Kun katto putoaa niskaan, on parasta todeta, että näköala taivallee on mahtava!" (Pirkko-Liisa Perttulan kirjasta Älä menetä epätoivoasi)

"Joskus on hyvä oppia ampumaan ylpeytensä hajalle." (elokuvaohjaaja Kalle Holmbergin radiohaastattelusta)

"Se, joka osaa pysähtyä onnen hetkien kokemiseen, on onnellinen."  ja  "Onnen löytämisessä on paljon onnea." (Timo Airaksisen radiohaastattelusta)

"Älä pelkää ottaa isoa askelta, et voi ylitää kuilua kahdella pienellä askeleella." (Dalai Lama)

"Sinä ole sylinalle ja minä kannan sinua koko päivän." (meidän Elli, 3 v)

"Avanto säilyy, vaikka jäät sen ympäriltä sulavat." (taiteilija Kai Ruohonen)

"Kun tulet umpikujaan, muutu - muuttuneena pääset läpi." (I. Ching)

"Asuntoon, johon ei tule auringonvalo, tulee lääkäri."

"Juhla voi odottaa, arki ei; vanhetessaan viini jalostuu, leipä homehtuu." (Torsti Lehtinen)

"Anteeksiantaminen ei vie muistia." (elokuvaohjaaja Jouko Koiranen)

"On silkkaa ajan ja sielunvoimien tuhlausta kuvitella, mihin kykenisi, jos asiat olisvat toisin. Ne eivät ole toisin."

"Säilyttää sydämensä rypyttömänä, olla toiveikas, olla ystävällinen, iloinen, kunnioittava - siinä voitto vanhuudesta." (Thomas Bailey Aldrich)

"Minä en shoppaile - käyn ostosterapiassa."

"Naisen vartalo ei ole kaunis vain nuorena. Vanhan naisen ruumis on rakastanut ja synnyttänyt ja sitä on rakastettu - sehän laulaa ja soi! Siinä on jotain mitä nuoren naisen kropasta ei vielä löydy." (Aira Samulin)

"Vuodet voivat rypistää ihon, mutta jos innostuksen kipinä sammuu, rypistyy sielu." (Samuel Ullman)

"Voit antaa rakastamatta, mutta et rakastaa antamatta."

"Kun on kiire, ei pidä kiirehtiä." (näyttelijä Asko Sarkola radiohaastattelussa)

"Nähdä maailam hiekanjyvässä ja taivas luonnonkukassa, pitää äärettömyyttä kämmenellään ja sisällyttää ikuisuus tuntiin - se on inspiraatio." (William Blake)

"Lähetä taiteilija erämaahan - sieltäkin hän palaa kukat käsissään." (en muista kenen lause, mulle tämän kirjoitti saamaani korttiin kauniita kuvia tekevä cp-vammainen tyttö kesällä 1968, kun olin ihastellut hänen tekemiään kortteja)

"Kaikki on mahdollista, kun ottaa tarpeeksi VAUHTIA!" (Vertaistukiryhmässä saadun kannustuskortin teksti)

"Kannatti herätä!"

 

...ja ompelukoneen lähelle inspiraatioruutu.

Tätä ei voi täyttää nopeasti. Vähitellen kasvaminen ja kerrostuminen on tälle vielä tärkeämpää kuin jaksamispankille. Välillä tuntui, että olen ihan eksyksissä, kun mulla ei ollut tätä. Melkein aina on ollut muodossa tai toisessa. Sydän on forssalaiselta tilkkuilijalta ja pupu porilaiselta. Pieni tilkkutyö on muka "ei-päätä-eikä-häntää"-tilkkutyö. Tein sen noin 15 sitten kesäkurssilla. Siivosin pöydältä epämääräisiä suikaleita, kiersin ommellessa rullalle ja kiinnitin siksakilla edelliseen vastaavaan. "Äidillä pukkaa taas mietelausetta" sanoi Kakkonen joskus. Niitä on tuossakin.

"Omaa hulluuttaan kannattaa vaalia, sillä silloin viihtyy itsensä kanssa."

"Kulttuurikodissa on aina hieman pölyä." (tämän nappasin siskon seinältä, tästä on tulossa trykkityykille kirjottu versio eteisen seinälle, vaiheessa)

"Luovan ihmisen epäjärjestyksen sietokyky on yleensä suuri." (Liisa Teittinen Tilkkulehdessä vuosia sitten)

 

Hyvää päivän jatkoa!

 

Vihdoinkin sain omat matkatuliaiset sijoitettua. Heti, kun näin näitä ekassa kaupassa, tiesin, että haluan kaksi pienintä koko kylppärin seinälle. Kiinnitin ne karhuntassupaloilla. Isomman häntä pingotti laattoja vasten ja ajattelin, ettei se ehkä pysy. Seuraavana päivänä se olikin hypännyt lattialle. Vääntelin häntää samaan tasoon jalkojen kanssa ja laitoin sinnekin karhuntassua. Nyt se on jo kolme päivää pysynyt paikoillaan.

Liskoja oli muutamasta eri materiaalsita, mutta vain nämä vihreät puhutteli mua heti.

***********

Ensi viikon lopulle on luvassa jotakin todella upeaa. Saan tämän yhden työrupeaman loppuun ja ehdin OMMELLA!!!

 

Ihmisillä on monenlaisia poistoja. Kun aikansa katselee, niin kyllästyy ja tekee mieli jo kokeilla jotakin uutta. Vuosia sitten testasimme siskon kanssa Metsäkorpeen perustettua askarteluliikettä. Oli juuri niinkuin kylän nimikin sanoo - jossakin hyvin maalla. Ostoslistaa ei ollut, kun emme tienneet mitä siellä on. Sisko osti paperia ja päätti kokeilla lampun varjostinta vaihteeksi itselleen uudesta materiaalista, kun normaalisti työstää lasia tai mosaiikkia...ja aika monenlaista. samanlaiset kokeilugeenit molemmilla.

Lampun varjostin on ommeltu paperista pellavalangalla ja jalka on kirpparilta.  Paperin on käsintehtyä ja sen sisäälä on lankoja. Minusta tuo on aina ollut niin ihana. Nyt varjostin oli saamassa lähtöpassit ja kai osasin sopivasti kehua, kun kohta oli sovittu, että jalan hinnalla ostan koko systeemin.

Hyvää viikonloppua!

Sisko bongasi rautakaupasta köynnöstukia tai -lenkkejä tai jotain. Muovisia, pieniä ja saisi seinälle ilman kiviporamiestä - luultavasti.  Testattiin heti kaupassa mallikappale ja olin niin innoissani, että unohdin varsinaisen asiani, sen ainokaisen.

Posliinikukka on riippunut keittiön ylähyllystä. Olen koittanut varoa, ettei se menisi poikki tai tarttuisi kiinni johonkin ja putoaisi. Ja onhan se kukallekin nöyryyttävää, kun haluaisi kasvaa korkealle, mutta ei ole mitään kiinnikettä ja pitää vain valua kohti lattiaa viikosta toiseen. Amppelikukat on ihan erikseen.  Kun esikoinen syntyi, työkaveri tuli aika pian katsomaan vauvaa ja oli napannut omasta kukastaan latvuksen. Kasville on poikalaumassa sattunut joitakin pikkuonnettomuuksia ja ihan itsekin olen sen onnistunut kerran katkaisemaan, kun aloin imuroida purkin sisäreunasta pölyjä. Samasta kasvista on kuitenkin jokin sukupolviluku menossa. Tämä on alkuperäisimpiä eli tässä vain juuret ovat vaihtuneet. Tämän latvus kasvaa entisessä kodissa sen imurivahingon jäljiltä. Myös esikoiselle on mennyt ainakin yksi alku.

Ne köynnöstuet eivät käyttäytyneet kotona yhtä mallikelpoisesti kuin kaupassa. Suunta oli ehkä väärä. Noin vaatimattomassa tuotteessa ei ollut asennusohjetta. Peukalot verillä ja julkaisukelvotonta kieltä huulieni välistä lipsautelleena aloin uuden strategian. Hylkäsin keittiöjakkaran, joka ei jatkanut minua tarpeeksi ja siirsin pöytää lähemmäksi seinää. Huonekorkeus on 260 cm. Silti keplottelin villasukat jalassa toinen jalka pöydällä ja toinen työpöydällä ja koitin kurkotella katon rajaan. Olisi pitänyt siirtää pöytää vähän enemmän. Mielessä vilahti, ettei taitaisi mennä ensiapufilmissäkään kuin visusti varottavana esimerkkinä ja siinä tietysti näytettäisi vielä vihjeenä jokin jalan luiskahdus ja lopuksi sidottaisiin pudonnut roikkuja kasaan.

 

Mulla on pari perintötuolia ja pöytä, jonka päällinen on jo ihan mutkalla. Tuolitkin ovat melko kuluneita ja matkan varrella remontoitu pilalle, joten päätin jatkaa samalla linjalla - siis pilata lisää. Halusin niistä kukkatason.

Tässä Bomanit on mummun kammarissa 1970-luvulla. En tiedä milloin ne oli hankittu, ne olivat olleet mummulassa aina. Tuoleja oli kaksi yhden hengen ja yksi kahden hengen. Kaksinistuttava on jossakin sukulaisella. Nuo mulla olevat olivat pitkään äidillä ja isäälä ja sit mulla. Erittäin pahat istua, mutta aika kauniit.

Parikymmentä vuotta sitten isä uudisti tuolit. Periaatteessa vanhaa kunnioittaen, mutta siinä missä ei voinut ei kunnioittanut ja istuinosan reunalistat olivat siitä lähtien täysin eri paria muun tuolin kanssa.

Alkoi jo harmittaa, että tuolit ovat täällä, kun en keksinyt niille paikkaa. Tuossa ikkunan edessä ne ovat olleet koko ajan, jossakin välissä keksin, että teen niistä kukkatasot. Veli leikkasi siihen aludat ja mitailtiin koloja oikeisiin paikkoihin. Maalasin pohjamaalit ja mietiskelin erilaisia vaihtoehtoja.

Purin pois parikymmentä vuotta palvelleet päälliset. Joku määrä niittejä. Päällisten alla oli kerros hiekkaa, kankaan ja pehmustevaahtomuovin läpi kulkeutunutta. Ja tukeva pohjalevyt, jonka oksanreikä oli paikattu säkkikankaalla.

Alkoi uusi mietiskely. Laattoja? Mosaiikkia? Kun hamsterigeenit ovat meillä olleet perinnöllisiä, niin siskon varastosta löytyi muutama laatikko harmaita kivilaattoja.

Laatat oli ok, mutta harmaus ei. Mitä jos värjäisin...joku maali...pysyisikö. Kangasvärejä oli kaapissa. Paitsi, että olivatkin edelleen muuttamatta. Kestäisikö kivet keittämistäkään, voisivat mennä mutkalle. Kylmävärit - muuttamatta. Ruiskuemulsio - hmmm. Suurin varoittelija oli sisko, sehän tiesi miten noita kivilaattoja oikeasti pitäisi käsitellä.

Silitettävät silkkivärit! Tein testivärjäyksen. Harjatessa lähti väriä. Kuumensin hellalla pari laattaa, sen jälkeen väri kesti saippuan ja kynsiharjan. Maalasin laattoja ja sekoitin koko ajan uutta väriä. Aika homma, mutta kivaa. Paistoin laatat uunissa. Venelakkaa tuolin istuinosalle, että se kestää kosteuden, sitten laatoitus ja saumaus. Kivivahaa, ehdotti sisko. Mutta ei se ollutkaan ihan joka rautakaupan tavaraa, enkä saanut tilaustakaan aikaan, joten taas kokeilin ihan omia juttuja, että saisin sisäkukat pois parvekkeelta, ennen kuin pakkanen nipistelee niitä liikaa. Ja...voi hyvänen aika, nyt sisko lukee sen täältä...kyllästin kivet saumat vednpitäviksi rypsiöljyllä. Hankasin runsaasti öljyä pintaan ja jätin muutamakis tunniksi imeytymään. Esikoinen käyttää tätä puulle, nyt on sitten kokeiltuna huokoinen kivikin. Hankasin laatat kuiviksi muutaman tunnin kuluttua. Vesi jäi pisarana pinnalle eikä kulhon alla olleeseen talouspaperiin irronnut rasvarinkiä puolessa tunnissa, joten eiköhän tuo käsittely ollut ihan onnistunut. Esikoiselta vielä kyselin lisäohjeita (kun olin jo tehnyt), hän kysyi, mitä teen sitten jos tuoli alkaa härskiintyä. Oops... ei kai sentään!

Laatotuksen reunaan tulee vielä joku - köyttä, nahkaa... Pitää vähän testailla värjäytyvyyttä ja asentamista.

Saumausaine tarttui vähän laattoihin, enkä hirmuvimmalla harjannut kaikkea pois, ettei värikin alkaisi lähteä. Oljykäsittely tummensi laattoja ja hävitti sävyjä. Tein samaa laatoitusta kukkapylvään päälle. Sen kuvasin päivänvalossa ja siinä on oikeammat värisävyt kuin tuolien kuvissa.

 

 

Keskeneräistä ei pitäisi...mutta tässä nyt tulee kuitenkin. Muutenkin eteinen on nyt vähän hautumassa.

Kun eteinen on pieni, niin sitä on melko hankala sisustaa kätevästi. Alunperin tuossa oli tavallinen naulakko. Kun siihen laittoi takin vaatepuuhun, niin se piiskasi poskille aina ohikulkiessa. Joskus pari asuntoa sitten meillä oli eteisessä sama tilanne ja silloin sinne laitettiin hylly ja siihen ovenkahvoja vaatepuille niin, että ne sai seinän suuntaisesti. Tähän mahtuu hyvin kuusi vaatepuuta.

Punamultalaudat ovat lapsuudenkotini makasiinista. Harjauksen jälkeen niistä tuli kauniin punaiset. Laudat on lakattu. Koukut ovat käsin taottuja. Laukuille pitäisi löytää vähän isompi ja sit saisin siirrettyä yhden pienen tuolle aniliininpunaiselle sokerikuorrutuslaukulle. Näin sen lahjatavaraliikkeessa vuosia sitten ja sanoin jo heti ovella, että se on niin hurja, että se on mun. Lestit sain Ritukalta Turusta muutama viikko sitten. Kenkäkaappi on kätevä, vain 17 cm leveä - maksimissaan 20 cm olisi mahtunut. Kaapilla on vain etujalat, se nojaa seinään ja on ruuvattu siihen kiinni. Lattialla kengät pitää laittaa ihan seinän viereen peräkkäin, muuten ne ovat oven tiellä.

Olen kahden vaiheilla, maalatako hyllykannakkeet ja ovenkahvat tummiksi vai ei. Punamullan väri ei ehkä onnistu, joten ne voisi olla jotakin ihan muuta.

Ne sammalet. Edellisen naulakon jäljiltä seinään jäi näkyviin yksi ruuvinreikä. Mietin siihen monenlaista ja kerran valittelin siskolle, ettei mikään tunnu sopivan. Tuo viimetalvinen heijastin sattui olemaan hyllyn kulmalla ja laitoin sen siihen päälle. Siitähän meillä riemu ratkesi ja sammaloitumisideat alkoivat pursuilla. Ratkoin heijastimesta hakaneulan pois ja ruuvasin heijastimen peittämään reikää. Siitä alkoi eteisen sammaloituminen. Toinenkin haijastinlangalla reunustettu sammal on tulossa ylähyllyn alapuolelle, kunhan löydän ne loput heijastinlangat. Siinähän ne oli juuri yhtenä päivänä kädessä, mut nyt ei missään. Yksi pieni sammal on jo virkattuna, mutta ei pääteltynä. Ainakin pari vanhaa naulanreikää on laudoissa näkyvillä, ehkä ruuvaan sammalet niihin niihin tai ehkä jätänkin reiät näkyviin.

Tänään koitin siirtää ompelupöydän raivaamista tuonnemmaksi ja ompelin tilkkupäällisiä vaatepuihin, yhtään ei ole vielä ihan valmiina. Tavallaan siivousta tuo ompelukin, mutta hitaanlaista.

 

Kyllä aika kuluu vikkelään. Taas on viikonloppu ja huisketta huomenaamusta sunnuntai-iltaan asti. Enkä tässä laakereillani ole huilinut koko viikkona. Päivällä en ehtinyt edes syömään ja illalla en voinut lähteä syömättä vesivyöjuoksuun, joten se jäi nyt väliin. Vierivä kivi ei sammaloidu...mutta voi tietty kuolla nälkään...

 

Ikkunan poka on melko iäkäs. Piti oikein soittaa äidille ja kysellä varmistuksia, kun alkoi itseäkin epäilyttää. Tuntihan siinä meni, kuulin tarinaa ikkunasta ja paljosta muusta. Kun äidille soittaa, tuntuu usein, ettei se olisi saanut puhua kuukausiin kenenkään kanssa eikä usein tarvi miettiä mitä sanoisi, mutta jos ei mitään pääse väliin ynähtämään, niin se kysyy onko siellä enää ketään.

Pokan tekovuodesta en tiedä, ehkä silloin, kun siitä tuli eteisen ikkuna vuonna 1925. Uusiokäyttöä odottamaan se on siirretty 1950-luvun lopulla tehdyssä remontissa. Samalla siirrettiin ulko-ovi toiselle seinälle, uusittiin portaat ja ovet, kun äiti halusi lukittavan oven. Porras oli pyöreäkulmainen, kylän ensimmäinen betonista valettu ja ihmiset kävivät sitä katsomassa. Minusta ihmiset olivat vähän hassuja, mutta toisaalta olin ylpeäkin, että sitä niin ihailtiin. Siinä uuden oven kahvassa kävin kokeilemessa, tarttuuko kieli pakkasella metalliin. Äiti moitti verihuulista siskoa samasta asiasta ja mun piti mennä näyttämään siskolle, ettei kieleni tartu...auts!  Pöljäkerroin ei ollut lähellä nollaa!

Mulla on ollut tuo poka yhden jos toisenkin kodin seinällä 1970-luvun alkupuolelta asti. 

Mulla se on ollut yhden jos toisenkin kämpän seinällä 

Hyllynä oleva naulakko on tiettävästi ainut isän isän tekemä puutyö. Pelastin, kun se oli menossa saunapuiksi. Maljakon tulppaanit olen saanut kuopukselta syntymä- ja äitienpäivälahjoina. Kuopus piirsi mallin, joku muu sahasi ja kuopus väritti ne vesiväreillä. 

Lapsena olen käyttänyt tuota silitysrautaa ja kokeillut myös miltä näyttää raudanpohjan muotoinen kuva esiliinassa.

Hyvää viikonloppua!

 

Halusin keittiöön jotakin oranssia, muutakin kuin leikkuulaudan ja saksien kahvat. Halusin peräseinälle myös jonkin maalauksen. Se idea syntyi heti, kun näin keittiön eikä se jättänyt rauhaan. Alussa ajattelin jotakin unikkopeltoa tai vastaavaa. Luonnonkukkaniittyä. Monenlaisia ideoita pyöri päässä, mutta oikein mikään ei lopulta tuntunut toteuttamiskelpoiselta - liian suuritöinen. liian pliisu, liian suuri riski epäonnistua...

Kun kuopus loppukesällä ilmoittautui tänne muutamaksi päiväksi, niin ajattelin saavani apua. Kävimme hakemassa rautakaupasta purkillisen tummaa oranssia maalia. Tai niin luulin. Seinässä väri oli hehkuvan oranssi. Toisen maalauskerran jälkeen entistä enemmän. Väri oli kaunis, mutta olin silti aika pettynyt. Jätin hautumaan. Olin ajatellut joka tapauksessa tehdä siihen jotakin päälle, mutten ihan vielä. Mietin, että pitäisi käydä pesemässä rautakaupan maalimalleista vuosien sormenjäljet. Etenkin aurinkoisina aamuina oranssi haittasi, sen aikaa, kun aurikon apistoi siihen, se häikäisi ja värjäsi puoli asuntoa sävyihinsä.

Töpsöttelin joutohetkinä seinään erilaisia oransseja, keltaisia ja vähän kaapinovien vihreää. Kun niitä näytti olevan riittävästi, tein nyrkin kokoisen vaahtomuvipallukan ja töpsöttelin valkoista maalia koko seinän yli. Sitten kiedoin kapean telan ympäri paksua lankaa ja rullasin vielä sillä maalijälkiä seinään. Semmoisena se oli monta viikkoa.

 

Olin ajatellut laittaa tuohon mustavalkoiset grafiikat, mutta niiden laseihin tulee tuossa niin paljon heijastuksia, että päätin unohtaa koko jutun. Sen sijaan aloin maalata siihen köynnöstä. Ekan maalaussession jälkeen seinä näytti siltä, että kaivan esiin oranssin ja valkoisen maalitölkin ja alan ihan alusta. Sisko toppuutteli, sain pari vinkkiä ja maalasin lisää. Vielä koitan saada nurkkaan muutaman lehden, muuten alkaa seinä olla valmis. Nyt tykkään siitä itsekin. Edellisessä postauksessa näkyy seinää kauempaa.

 

Kun mulla on satulatuoli, pitää  työpöydän olla hiukan tavallista korkeampi. Mulla on myös divarista hankitut laatikostot, joiden sokkelia on jäänyt jonnekin matkan varrelle. Aluksi pöydän alla oli kolme ruukkua. Kahdet sopivan korkuiset löytyivät ja näiden väri sopi paremmin komeroiden oviin. Mutta ruukut liikkuivat ja kun pöydällä on tietokone, niin pelko koko systeemin romahtamisesta alkoi kalvaa mieltä.

Etsiskelin sopiva jalkoja, mutta en löytänyt kuin yhdet muuten oikein hyvät, mutta niiden lyhentäminen olisi ollut mahdotonta. Harmittelin, että muutossa meni muutama laatikollinen kirjoja yhden kaupungiosayhdistyksen kirjastoon. Ja taas kerran oli siskolla sama idea ja apu toteutukseenkin. Hänellä oli kirjoja pakattuna, kunhan joku vain huolisi. Kirjakerhokirjoja on tosi vaikea saada minnekään. Sain kkaksi pinoa kirjoja, valmiiksi sopivaan kokon mitattuina. Liimasin ne kansista yhteen. Ylä- ja alapuolella on liukuestemattoa. Nämä pysyvät toivottavasti paikoilaan apremmin kuin ruukut.

 

 

Parveketta postailen tänäänkin, se on mun lempparipaikka ja vielä siellä tarkenee juoda aamukahvitkin. Kun pitää alkaa kääriytyä huopaan, että tarkenee istua, niin aamulehden luku ei ehkä onnistu hyvin. Oikeasti olen nyt jo useammin keittiössä kuin parvekkeella. Herään aikaisin ja keittiön ikkunasta näen auringonnousun. Parveke lämpenee päivällä, sinne voi rauhottua illalla katselemaan auringonlaskua. Tänään levittelin sinne vanhan räsymaton.

Edellisessä postauksessa näkyvä renginkaappi kokonaan. Lapsuudenkodissani oli näitä kaksi. Isän kummisedän tekemä - se on nyt siskon mökillä ja siellä pikkumökissä, joka nyt on mun käytössä. Tämä isompi on mulla. Se oli huonossa kunnossa ja oli jo saanut klapituomion, mutta halusin sen. Isä teki siihen puuttuvat osat ja maalasin kaapin. Siitä on noin 20 vuotta. Alussa ovissa oli kukan lisäksi vain ohut vaaleansininen raita, töpöttelin siihen noita sinisiä joku aika sitten. Kaapin jalkoina on pari tiiliskiveä.

Ovien kuviot tulevat vanhasta mammani piimäkannusta. Piimää haettiin kellarista kannullinen kerrallaan. Jos kannu ei tullut tyhjäksi, sitä säilytettiin eteisessä kaapin ja seinän välissä. Tuo kannu oli jonkinlainen intohimo mulla jo hyvin pienestä lähtien. Olin lihava vauva, äiti sanoo, että oli sama kierinkö vai kävelinkö. Kannun ja mun yhteinen historia alkaa jo kierintäkaudelta. Siihen aikaan samassa taloudessa asuivat isäni vanhemmat, naimattomat sisko ja veli (kummini, molemmat) sekä vielä silloin meidän perhe. Jos keittiön ja eteisen välinen ovi oli unohtunut auki, olin aika vikkelästi kierinyt kannun luo ja kaatanut piimät lattialle. Säröistään huolimatta kannu oli käytössä vielä pitkään seuraavallakin sukupolvella. Kerran, kun piipahdin tervehtimässä, kummisetä oli muuttamassa kaupunkiin ja hajottamassa vanhaa huusholliaan. Lähtevien joukossa oli myös tuo kannu. Sanoin, ettei sitä voi heittää pois. Hän sanoi, ettei voi yhdelle kummilapsistaan antaa vanhaa tavaraa enempää kuin muillekaan ja lukumääräisesti kaikki ovat koko ajan saaneet saman verran. Olin vähän tyrmistynyt - voi heittää roskiin, muttei antaa muistoksi! Kaivoin taskua, löysin 50-pennisen ja sanon, että siinä on se mitä nyt on rahaa mukana. Se riitti. Pennilläkin olisin saanut, jos olisi ollut ja nyt hänellä oli puhdas omatunto, kun olin ostanut kannun eikä hän antanut yhdelle enemmän kuin toiselle.

Pyöreän metallikehyksisen peilin löysi tätini roskiksestaan ja toi Tukholmasta Suomeen. Niiden taloyhtiön roskishuone on melkoinen aarreaitta. Sieltä on tullut monenlaista tädin kotiin ja lomamatkoilla myös Suomeen. Kun suomalaiset nimet eivät ole olleet kvoin tunnettuja siellä, niin tädillä on mm. Pentikin mukit, joita hän raaski kaksi ostaa täällä käydessään ja neljä vielä paketissa olevaa löytyi talon roskiksesta. Sieltä on löytynyt suomalaisia astioita, maljakoita ja kynttilänjalkoja - monet vielä alkuperäsisssä paketeissaan. Täällä niitä metsästellään kirppareilta ja maksetaan huikeita hintoja.

Kukkapylväs on isäni tekemä ja ruukku sen päällä on löytynyt tanskalaisen pikkukylän kirpparilta noin neljännesvuosisata sitten. Alkukesällä paahtunut papinkaura on alkanut kasvaa uudelleen ja katajakin selvisi paahteista melko ok. Yksi iso oksa siitä kuivui.

 

Vihdoinkin sain silitettyä ja ripustettua parvekkeelle verhon. Välttämättä ei olisi tarvinnut ollenkaan, naapurit eivät näe tänne ilman kiikaria. Laitoin verhon parvekkeen puolelle. Eikä tuota saa hilattua näkösuojaksi, vaikka haluja tulisikin, tanko on vain 80 cm leveä. Ostin verhon kesällä kangaskaupan poistolaarista, pellavaa. Verhopidike on kirpparilta löytyneet valkoiset helmet. Alunperin tästä piti tulla keittiöön, mutta ennen ikkunalautaa mitta ei riittänyt ja ehdin tehdä toiset.

Parvekkeen toisessa päässä on sisäpuolelle avautuva lasi, joten toinen verho tulee olohuoneeseen - kunhan löydän sen. Se oli jo käsissä ja laitoin jonnekin odottelemaan silitystä. Kun rauta oli lämmin, verhoa ei ollut missään. Sen olen ommellut jo 15 vuotta sitten, mutta se ei ole koskaan ollut käytössä. En ole vielä kokeillut sopiiko se. Tässä kodissa on 18 cm korkeammat huoneet kuin edellisessä.

 

Laitoin eteisen seinään vanhoja kuvia ja petit point kirjomuksia. Valokuvista osa oli valkoisissa muovikehyksissä, jotka ärsyttivät päivä päivältä enemmän ja enemmän. Aiemmin ne jotenkin sopivat, silmä oli tottunut. Täällä ne tuntuivat olevan särö kokonaisuudessa (ei sama kuin ennen).

Hioin kehykset kevyesti. Maalasin ruostemaalilla. Siinä on kaksi maalia ja kokeilin ensin tietenkin sitä väärää, jonka sitten pesin pois. Ensin suditaan pintaan paksua rautamaalia ja annetaan kuivua tunti ja sit uusi kerros ja annetaan kuivua puoli vuorokautta. Laitoin vain kerroksen ja sit ruostutusaineen.

Ruostutusta olisi voinut laittaa toisenkin kerran. Mutta en näihin halunnut enempää. Minusta pinta oli liian karhean oloinen, joten laitoin siihen yhden kerroksen huonekalulakkaa.

 

Keskirivissä on ruostutett kehykset., Ylinnä kummisetäni,  sit kummitäti (isän naimattomat veli ja sisko) ja alhaalla vanhempani. Siihen pitää tehdä uusi paspis, tuo vanha sopi hyvin valkoiseen kehykseen, mutta ei kovin hyvin tähän tummaan. Soikeat kirjonnat olen ostanut kirppiksiltä, kultakehyksisen täältä. Kosintatyön on kummitätini kirjonut nuorena (1930-luvulla), tykkäsin jo lapsena katsella sitä ja tädin kanssa kävimme siitä monia keskusteluja. Se oli mielikuvitustani kiehtova kuva ja täti oli hyvä kertomaan tarinoita. Joskus teini-iässä tein tuon yksinäisen tytön, kun sain tädiltäni vanhan kehyksen. Myöhemmin sain myös tuon tädin ompeleman työn. Vasemmassa alakulmassa on isovanhempieni peili, jonka sain kummitäditlä, kun se oli jo niin huono. Hän ei viitsinyt purkaa sitä, enkä mä halunnut purkaa kuin tilapäisesti. Raaputin tuon mustana näkyvän osan pois. Silloin en tiennyt/tullut ajatelleeksi, että tuo vanha peilien hopeointi ei ollut kovin terveellistä. Kun se leijaili ympäriinsä, niin varmaan myös hengitin sitä. Äiti-lapsikuvio on rikkinäisestä kirpparilta löytyneestä pienenstä pitsiliinasta ja taustalla on mustaa akrtonkia, että peilin kuviot ja pitsi erottuvat. Ja vielä tuo yksi...

Tässä oli jokin lehden kannesta leikattu kuva, ei ollut mahtunut kokonaan. Kerran kummitäti sanoi, että vie pois, hän ei jaksa tuommoista katsella enää. Vein, kun tykkään noista kuluneista vanhoista puukehyksistä. Kehyksen sisältä löytyi kummisedän pitkään kadoksissa ollut rippikuva. Täti oli halunnut mielestään kauniin lehden kannen seinälleen ja laittanut sen rippikuvan päälle. Kehystä setä ei halunnut, mutta kuvan kyllä ja joka kerta käydessäni, hän kaivoi kuvan esiin ja kiitti, että sai sen takaisin. Kuvassa ovat reunoilla kummini, isän toinen sisko ja pienin on isä parivuotiaana (nyt 85). Tapetit ovat isän isovanhempien makuuhuoneesta. Kun siellä tehtiin remonttia, olin jo aloittanut omien korttien tekemisen ja revin itselleni tapettipaloja niitä varten. Jotakin rippeitä oli vielä jälellä, kun laitoin tuon kehyksen. Ei ollut enää liiemmin valinnanvaraa eikä tuosta tullut kovin tasapainoinen, mutta en ole koskaan korjannutkaan sitä.

Iltaisin olen nuokkunut hetken teeveen ääressä ja neulonut. Makkarin lukulamppu sai uudet kuteet vai pitäisiköhän sanoa uuden kuteen. En heti keksinyt hyvää kiinnitystapaa ja omeplin tuohon sauman, mikä ei jatkuvuuden kannalta ole hyvä ratkaisu. Ennen pitkää tuo on kuitenkin pestävä. Lamppu ei ole hyvä nykyisessä paikassaan, liian pitkä varsi, mutta menettelee, kunnes löydän paremman. Tuo muuttaa sit työpöydän alle.

 

Uutta ilmettä on myös kylppärissä, kun pyykinkuivausteline mahtui kunnolla vain suihkun viereen. Kyllästyin siirtelemään sitä muualle aina, kun menin ruumispesulle ja nyt silläkin on oma paikka.

 

Piti lisätä tänne kortteja, mutta en malta olla laittamatta tätä.

Sain vuosia sitten kummisedältäni vanhan puulaatikon. Laatikossa oli joitakin esineitä, joista suurin osa mulla on vieläkin. Ainut, minkä muistan heittäneeni pois, oli rautalankaan kerätyt monen vuoden partakoneenterät. Hmm - no koskaan ei voi tietää mitä tarvii. Niitäkin säilytin monta vuotta, heitin pois ja lopulta olisin voinut käyttää ruostevärjäyksessä.

En tiennyt mitä laatikolla tekisin eikä sille koskaan löytynyt meillä mitään paikkaa. Mietin maalaamista, että voisin laittaa sen kusitille, mutta maalin poistaminen uraisesta pinnasta ei houkuttanut. Vähitellen laatikko täyttyi tallin nurkkaan rojuista, ja hautautui lopulta kokonaan monenlaisen ryönän alle ja taakse.

Aloin kysellä laatikon historiaa, kun muistan lapsena kiivenneeni sen päälle, mutta en ollut ihan varma siitä, missä se on ollut. Laatikon on isäni tehnyt joskus melko nuorena, aika kloppina, kuten hän itse sanoi. Yleensä näitä ei tehty noin hienosta laudasta, mutta tuota on täytynyt olla jossakin seinässä, veikkaili isäni. Kun ehdotin yhtä paikkaa, niin hänkin muisti. Vinttiin meni tikapuut ja niillä oli pieni huone ympärillään. Sen toisessa päässä oli seinänpätkä, jossa oli samaa lautaa - vihreänä. Siellä oli miesten työkaluja ja muuta aikuisten juttua, mutta joskus sinne onnistui lapsikin livahtamaan niin, ettei heti kuulunut komentoa ulos - silmät kiinni ja aloin vetää hitaasti sormella pitkin koristelaudoitettua seinää. Jotain lapsen mieltä kiinnostavaa siinä oli, lämpimän puun tuntua sormiin, tasaista, ura, hyppy...

Puulaatikko on ollut isäni lapsuuden kodin pirtissä (63 neliötä, vain pari vähemmän kuin mun kaksiossa) ja se oli maalattu samanväriseksi kuin muuri. Laatikko on muuttanut mamman mukana naapuriin keväällä 54 vuotta sitten.

Halusin laatikon parvekkeelleni, vaikka se täällä eräässä henkilössä aika paljon ihmetystä herättikin.. Kummisetä oli laittanut laatikon kanteen ohuen lastulevyn. Harmitti. Putsailin sisältä roskia ja yhtäkkiä päätin kokeilla lastulevyn irrotusta. Saisihan sen sit takaisin. Vain pikkunauloilla, irtosi helposti eikä jääneet suuret naulanreiätkään. Hieno ponttilautainen kansi, olin näkemästäni aika innostunut.

Aloin pestä laatikkoa. Lastulevyn alla oli ilmeisesti vielä ihan alkuperäistä maalia, muualla oli sen päällä samanvärinen toinen maali. Kannen maali oli osittain vesiliukoista ja sitä lähti pesussa paljon pois. Koitin hioa erilaatuisten maalien rajakohtaa näkymättömämmäksi. Laskin letkulla vettä laatikon kylkeen ja siitä lohkeili maalipaloja. Voihan...

 

Pesin kantta tiskiharjalla ja pehmeällä harjalla, siitä tuli kaunis. Kun kyljistä oli maalipaloja pois, aloin harjata koko laatikkoa. Maali lähti, mutta ei ollenkaan yhtä helposti, kuin kannesta. Maalipalasia lähti vain sieltä, minne oli osunut kosteutta ja kolhuja. Koitin löytää hiekkapaperia, mutta muistin. että laatikko onkin märkä. Löysin jonkun tummanharmaan karhean jäykän sienen enkä yhtään tiennyt mikä se voi olla. Otin sen ja jatkoin hankaamista. Maali lähti, muuttui punaruskeaksi puuroksi. Olihan siinä jynssäämisessä aika homma. Huuhtelin ja hankasin. Välillä piti käydä kaupungilla ja tauko teki varmaan kädellekin ihan hyvää. Illalla selvisi, että käyttämäni työkalu oli aivan väärä ja tuleva eksä neuvoi uuden. Hyvä niin, se hankaussieni olikin jo kulunut aika onnettomaan kuntoon... Tekemisiäni näkemättä kuulin puuhailevani hullun hommia. Kun mies lopulta kävi katsomassa, niin sanoievanlaatikosta oli tulossa hieno.

Laatikko kuivui yön yli. Aamulla hankasin siihen antiikkivahaa. Parin tunnin päästä hioin ja laitoin uuden vahan. Hioin ja laitoin uuden vahan...

Ehkä vahaan vielä kerran. Päätän siitä sit aamulla.

Punaruskea alkuperäinen maali on osittain imeytynyt puuhun ja sitä onneksi jäi aika paljon. Toista maalia jätin näkyviin myös. Yhdessä kulmassa näkyy hiukan vihreää, mutta luulen, että se on ollut vain tahra. Vähän jätin näkyviin myös takareunaan roiskahtanutta pikivanaa. Kummisedän työn jälkiä.

Sisäpuolelle haluan jotakin, kun käsi ei kestänyt enää sen hiomista kunnolla. Ehkä kiinnitän sinne lakalla kankaan. Mulla on yksi vanha ehkä hyvin tuon väreihin sopiva kotimainen kukallinen pussilakana, mutta se on jo muuttanut. Tilasin yhden kaapin päälle tason ja samalla laatikkoon pyörät, saan ensi viikolla. Parvekkeen sijaan laatikko pääseekin olohuoneeseen. Siitä tulee mulle sohvapöytä.

Mulla on yleensä jalat pöydällä, kun katson teeveetä. Toivottavasti tuosta ei tule tikkuja kantapäihin.

 

 

Täältä tämän jälkeen

tänne.

Aika iso homma. En kyllä muuta odottanutkaan, kun olen voinut rauhassa 20 vuotta koota tavaraa. Kaikkea ihmeellistä on tullut säästettyä. Aika isosta määrästä tavaraa olen nyt voinut surutta luopua.

Ehkä hiukan liikaa stressiä, raatamista, valvomista... Aamulla vaatteet tuntui kiristävän oudosti ja sit huomasin pukeneeni yöpaidan muiden vaatteiden päälle. Enkä meinannut mitenkään keksiä, kuinka saan kahvinkeittimen päälle, lopulta onnnistuin ja tänään joinkin sen - eilen olin keittänyt, mutta unohtanut juoda. Kuopus on onneksi kotona, tulee laitettua ruokaa joka päivä.

Lauantaina on onneksi perinteeksi tullut suvun äitienpäivätapaaminen siskon mökillä. Vähäksi aikaa muuta ajateltavaa.

 

Noormarkun taidemarkkinoilla bongasin heti Anja Karkku-Hohdin
enkelikynttilänjalat. Vuosia sitten olin jostakin syystä
käymässä hänen ateljeessaan ja silloin näin niitä ensimmäisen
kerran. Ne olivat silloin vasta kehitteillä eikä niitä vielä
ollut myynnissä. Helsingissä näitä on ollut Kiseleffin talossa
ja silloin tällöin aina jossakin, mutta en ole raaskinut ostaa.
Intoilin taas näistä ja mies sanoi, että hän ostaa sen mulle
hyvänolonlahjaksi, jos siellä käy pankkikortti. Ei käynyt,
mutta mä olin käynyt automaatilla.
Pojan jäljiltä meillä oli puoli tölkkiä maitoa, tein pienen
suklaakiisselin ja koristelin kookoshiutaleilla. Otin pari
kuvaakin, tarkan ja tärähtäneen. Deletoin vahingossa sen hyvän.
Illalla saunan jälkeen vietimme kynttilänjalan virkaanastujaiset.

 

Eilen kävin Henry Mooren näyttelyssä Didrichsenin taidemuseossa
Helsingissä. Hyvä näyttely, mutta ei tässä siitä sen enempää.
Museossa on hieno näköalavessa ja pöydällä taidetta.



Siitäpä juolahti mieleen, että voisin jatkaa vessabloggauksia. Mummu-
lan vessassa oli seinillä vanhoja Elokuva-Aittojen ja Viikko-lehtien
kansia. Filmitähtiä.
Yhden tyttökolmikon vessassa oli kirjahylly täynnä pokkareita. Kunnes
hylly päätti yhtenä yönä pudota rymisten lattialle. Kirjat siirtyivät takaisin
olohuoneen hyllyyn, joka oli vankempi kuin kahden ison naulan päälle
viritetty lauta; hyvin vanhan puutalon henkeen sopiva, mutta...
Jonkun kesäloman näyttelykieroksella olin osunut puuseehen, jossa oli
seinillä lehtien kansia ja toiseen, jossa oli muutama pokkari. Rakkauden
tunnustukset ja enemmän tai vähemmän hävyttömät kirjoitukset ovat
lähes vakio julkisissa vessoissa.
Tuon matkan jälkeen aloin kehitellä täytettä oman vessan seiniin.



Peilikaapin päällä on ystävättäreltä saatu kangastulppaanikimppu.
Ruukussa on meriheinässä parin joulukukan koristeet: punaisia
omenoita ja leppäkerttuja. Kehyksissä on taidenäyttelyiden kutsu-
kortteja. Tuo puukehys on ihan pieni. Olin puusepänverstaassa
kokeilemessa kehysetan sahausta ja lattialta kerätyistä välipaloista
syntyi pikkuisen sahaamalla minikehys, johon laitoin pahvinpalaan
liimatun pienen puuhelmen. Näitä on kaksi. Kehystyshommat
olen suosiolla jättänyt ammattilaisille.



Näyttelykutsujen lisäksi seinällä on käsintehtyjä kukkakortteja ja
kangasenkeli. Niiden väleihin olen kirjoitellut runoja ja mietelauseita.



Pöntön takana on tilkkutyö Iloiset värit vuodelta 1994. Tämä on
ensimmäinen, johon käytin hulpioita. Olin ensin heittänyt ne roskiin.
Näyttivät siellä liian kauniilta pois heitettäviksi. Reunakaitaleen
seminolessa ei mitoitus ollut ihan hallussa ja kulmista tuli mitä sattuu.
Tämän työn laitoin tuonne, kun alkoi kyllästyttää eri korkeuksille seinään
ilmestyvät kämmenenkuvat. Aamuvoileipien rasvaamilla sormilla
käänneltiin lehtien sivuja ja sitten vessan kautta päivän puuhiin. Miksi
miesten pitää nojata pöntön taakse seinään heti, kun ovat niin pitkiä,
että ylettyvät sinne asti. Tilkkutyö putoaa, jos siihen nojaa.
Amppelin kukat ovat ilmasaniaisia.





Seinän yläosan väri on puhtaan harmaa (kts. ylempi miete). Tekstejä
olen löytänyt lehdistä ja kirjoista ja kirjoitellut niitä vessan seinään
parikymmentä vuotta. Ja vasta tässä huomasin, että teksteissä on
ainakin yksi kirjoitusvirhe.
Ruusumallineen olen ostanut Laura Ashleyn kaupasta noin neljännes-
vuosisata sitten. Tuolla samalla on boordi käytävän seinässä.
Ja pöytäliina, jota en vessan maalauksen jälkeen ole käyttänyt kuin
muutaman kerran. Vaikka siinä on pohjakankaan kiemuroiden
välissä ruusuja epäsäännöllisin välein, niin pohjaväri on harmaa ja se
tuo liikaa mieleen vessan seinät ja samat värit sekä kuviot ruoka-
ketjuni kummassakin päässä.

Pitipä hiukan kokeilla kollaasin tekemistä.
Vanha koira oppii istumaan ja tekemään kollaasin.



Tuon toissavuotisen amarylliksen halusin viime jouluksi kukittaa
uudelleen. Sen alkuvalmistelut oli hiukan myöhässä, mutta uusi
vuosikin olisi käynyt hyvin, jouluna on muitakin kukkia. Kastelin
sen, tein vanhasta kalenterista sille hatun ja jäin odotelemaan.
Jouluksi ei tapahtunut mitään. Kokeilin, että sipuli oli edelleen kova.
Kastelin ja jatkoin odottelua. Unohdin koko kukan. Pääsiäisenä
kurkkasin hatun alle. Pienikään vihreä ei pilkistänyt sipulista. Maho!
Kastelin ja sanoin, että "odotahan, kesällä vien sut pihalle matojen
popsittavaksi"! Toissa viikolla huomasin, että hattu keikkuu korkealla.
Kukka pääsi keittiöön, kun siellä ehdin katsella sitä useimmin. Nyt
siinä on auki kolme kukkaa ja neljäs on vielä tulossa.
Se on saanut anteeksi talviunensa. Auringossa siinä sävyjäkin on
paljon enemmän kuin talven pimeydessä.

Meillähän ei sisällä ole vihreää, paitsi kukissa. Tarkemmin tutkien -
olin väärässä. Mutta aloitan rakkaimmista, niistä kukista.



Keittiön ikkunalaudalla on pitkä kori. Äiti näki tämmöisen kuvan Koti-
liedessä 1950-luvulla. Isän siskojen kanssa he teettivät keittiöihinsä
puolitoistametriset kapeat korit. Kaksi muuta on jo tiensä päässä ja
tämä viimeinenkin alkaa olla aika varovaisesti käsiteltävässä kunnossa.
Tulilatvoja meillä on aina ikkunalla jossakin vaiheessa. Ne ovat
helppohoitoisia ja pysyvät hengissä paahteisellakin ikkunalla. Kukinnan
jälkeen koitan pitää ne hengissä niin kauan, että voin siirtää ulos. Uudet
versot ovat pienilehtisiä ja tuuheita. Kerran yksi niistä on alkanut
pihakesän kukkia uudelleen, vaikka siinä ei pitäisi kotikonstein onnistua.


Makkarimme on talon piirustuksissa ruokailuhuone ja ikkunana on
lasitiili. Tukimme yhden oviaukon ja rakensimme yhden uuden seinän.
Papinkauroista tykkään kovasti. Yksi kolmesta on kerran
kukkinut. Äidiltä sain joskus alut, juurimätä on iskenyt niihin pari
kertaa ja sain pelastettua pienet alut. Sehän kukkii vasta vähän
iäkkäämpänä, joten jos taas ei mätä korjaa satoa, niin ehkä pääsen
nauttimaan kukista.



Kuopuksen esikoulussa maalaama kirjatoukka.



Kolmonen vietti vuosia sitten muutaman päivän kummitädin luona ja
hän kokeili tiffanytöitä. Tuliaislasisydämiä sain kolme.



Ja tässä sen kummitädin, Annin, tekemä lamppu. Jalka on isäni
isovanhempien öljylampusta. Ei enää ihan alkuperäisessä kunnossa,
koska jalustan marmori oli kuprulla ja suoristusta yritettäessä se meni rikki. Rakukulhon on tehnyt Helena Björklund Tuusulasta. 
Petit point työ on kummitädin nuoruudessaan ompelema ja toisessa
kehyksessä on kopio 1927 otetusta valokuvasta. Siinä on isäni ja
hänen sisaruksensa, isä oli 2-vuotias. Paspiksessa on tapetinpaloja 
isän isovanhempien makuuhuoneesta.



Kun sain tämän kankaan muutama vuosi sitten jossakin poistosäkissä,
päätin laittaa talteen - pelkästään sen hirveyden takia. Toinen vastaava
on keltaista, ruskeaa ja valkoista ja vielä kaapissa. Kerran viime talvena
siirtelin tavaroita ja tämä tuli esiin. Ilman sen kummempia miettimisiä,
otin ikkunasta mitan, leikkasin sopivaksi ja ompelin verhon. Loppu-
kankaasta tuli vielä tyynynpäällinen. Tuo verho riiteli koko muun
huoneen sisustuksen kanssa. Osapelastus löytyi toisesta laatikosta.
Kaivoin esiin...



...anopin 1970-luvulla virkkaaman sängynpeitteen. Hän ei käyttänyt
sitä koskaan eikä se meilläkään paljon ole kulunut. Olen miettinyt sille
monenlaista: värjäämistä, pois lahjoittamista... Nyt olen oikein
tyytyväinen, että se oli vielä tallessa ja alkuperäisessä kunnossaan.



Työhuoneestakin löytyi helposti vihreää, tarvittaessa ei silti aina ole
sopivan väristä kangasta tai lankaa ja osaa ei tule käytettyä koskaan.
Kun sopivaa puuttuu, niin pitää mennä kauppaan ja sen tarvittavan
yhden kankaan ohella tulee usein ostettua kassillinen muita.
Sopivien ja sopimattomien kankaiden joukkoon lie jo kauan sitten
kierähtänyt päästä ruuvi, jonka avulla osaisi arvioida mitä oikeasti
tarvitsee.

Valokuvatorstaihin laitoin lähikuvan lasipallosta. Sen koti on
puisessa häkissä. Pallo on joka kelillä omanlaisensa, kun se
heijastaa erilaisia valoja.



Pallon kaverina on käsin maalattu tilkkulehmä, jonka mies
kohtasi työmatkallaan kahvitauolla jossakin Itä-Suomen baareista.
Pohjalla on pala anopin vanhaa mattoa. Olen suunnitellut siihen
tilkkumattoa pienepienistä tilkuista, mutta en ole saanut aikaan.
Tilkut pitää olla tosi pieeniä, etteivät nuo esineet maastoudu sinne
liikaa.

Kanariajutussa kerroin, että edelliseltä reissulta vuonna 1980 toimme
matkamuistoksi La Aldea de san Nicolasin torilta löytyneen pienen
posliinipään. Pää on ollut ollut aika alusta asti pienessä puukapulassa
olohuuoneen hyllyssä. Muutama vuosi sitten laitoin sen tuonne häkkiin.
Häkin pohjalla on lasten matkoilla keräämiä simpukankuoria ja
taustalla muutama strutsinhöyhen, joita joskus ostin kortteja varten,
mutta vielä ovat olleet toisenlaisessa käytössä.



Ruukku on anopin perintöä. Se oli monta vuotta miehen työpaikalla,
kun en tykännyt siitä ollenkaan. Kun siellä yhtenäistetiin ruukut se muutti
meidän talliin. Tarjosin sitä nuorille sitä mukaa, kun lähtivät maailmalle,
mutta kukaan ei sitä halunnut. Häkki ei sopinut edelliseen ruukkuun ja
silloin muistin anopin ruukun. Vielä pitäisi löytää parempi aluslautanen.

Ruukussa on meille muuttanut iso klivia. Se vaihtoi meillä nimeä, kun 
äidiltään tulleessaan mies soitti, että nyt hänellä se lydia takapenkillä.
Alussa kukka oli vähän aikaa Lydia, mutta se oli kasvattanut itsensä
melko ahtaalle ja aika pian aloin jakaa sitä. Alussa niitä oli kolme. Lydia
matkasi alkuperäisessä ruukussa miehen työpaikallle, se sai myös pitää
tämän nimen. Muille se muuttui vain lajinimeksi ja kirjoitetaan pienellä.
Itse pidin yhden lydian ja äiti sai yhden, kun piti varmistaa tulevaisuuden
jakovara. Vastoin kaikkia odotuksia lydiat ovat menestyneet oikein 
hyvin ja muutaman vuoden välein niitä on pitänyt jakaa. Kotona on
kolme; Ester, Elsa ja Elli - anopin ja hänen kaksoissiskojensa mukaan.
Miehen työpaikalla ja työntekijöiden kodeissa niitä on useita. Äidin
jakamia on siellä täällä, osa tuntemattomilla, koska...
Äiti ja isä muuttivat muutama vuosi sitten kerrostaloon. Isoja lehti-
kaktuksia oli kymmenkunta ja pari lydiaa myös. Osa muutti
uusiin perheisiin, mutta suurimmalle osalle ei löytynyt uutta kotia.
Äiti ajatteli, että kyllä ne jollekin kelpaavat. Talossa asui enimmäkseen 
eläkeläisiä ja heillä oli aikaa pitää silmällä talon elämää. Äiti tarkkaili
ohikulkiessaan piharoskista ja kun korkeus oli sopiva, niin hän kantoi
ylimääräiset kukat sinne, asetteli tukevasti, etteivät kaadu ja likaannu. 
Parin tunnin kuluttua kaikille kukille oli löytynyt uusi omistaja.



Ester odottelee keväthuoltoa. Se on muuttanut toiseen paikkaan
ja jos pärekorista tulee vakituinen ruojaruukku, niin  sille pitää
saada matalampi multaruukku.