Lauantaina olimme Tampereella Haiharassa virolaisten tilkkutyö-
näyttelyssä. Monta todella upeaa työtä. Väri- ja aihemaailma on
aika paljon erilainen kuin Suomessa. Näyttely o auki tänään
viimeistä päivää.
Kuvassa on suurin koskaan näkemäni sormikas. Se on Ene Parsin
Mulginmaan sormikas vuodelta 1982, Viron taideteollisuusmuseon
kokoelmasta. Tuo ulottui katosta lattiaan.
Samalla tuli piipahdettua Tampereen taidemuseon näyttelyssä Pitkältä
tieltä - Vanhenemisen ja vanhuuden kohtaamisia. Se on auki marraskuun
16 asti. Hieno.
Mennessämme juttelimme, miten vanhus on kaunis ja mitä tulee mieleen
sanasta vanhus - pieni, kumara, harmaa, hyväntuulinen...
Muistin sit heti vastakohdan. Olin nuorena muutaman kuukauden töissä
vanhainkodissa. Siellä oli yksi pieni ja todella kiukkuinen mummo,
"Letku". Hän antoi huutia kaikelle ja kaikesta ja itketti muita
asukkaita tiuhaan tahtiin, sai joskus jonkun kiukustuneen kepistä ja
löi välittömästi omallaan takaisin. Harvoin niillä voimilla sai edes
mustelmia aikaan, mutta nahistelu aiheutti usein pahaa mieltä.
Tuosta iloisemmasta puolesta tulee mieleen "Lintunen", pieneksi
kutistunut iloinen mummeli, joka liikkui aina puolittain tanssiaskelin,
kädet pään yläpuolella kuin balettitanssijalla. Hän kertoi jatkuvasti,
miten oli viettänyt iloista ja kevyttä elämää ja siitä oli muistona
maailman ihanin poika.
Yksi mies oli käynyt yli 30 vuotta joka päivä katsomassa vaikeasti
kehitysvammaista poikaansa ja yli kymmenen vuotta jo halvaantunutta
vaimoaan. Kumpikaan heistä ei pystynyt puhumaan. Poika istui yksin
lukitussa kopperossa, paitsi isänsä vierailujen ajan oli oiv auki.
Molemmille rakkailleen mies kertoi kädestä kiinni pitäen omat
kuulumisensa sitten edellisen käynnin. Sanoi, että poika ei ehkä
ymmärrä paljon mitään, mutta vaimon silmissä syttyy lämpö.
En tiedä kuka on kuvassa, mutta minusta hän näyttää samalta kuin
monet lapsuuden ajan mummelit.
Mustavalkokuvan takana on leima K. A. Bögelund 1936
