...muistaa tallentaa. Päätä särkee eikä töistä meinaa tulla mitään. Mutta kun kaikesta huolimatta olin hyvään alkuun päässyt, niin vain kasasin valmista ja puolivalmista ruudulle... ja sitten tuli sähkökatkos. Tekstistä yleensä jää joku versio, mutta kuvien käsittelyn joutunen tekemään kokonaan uudelleen. Maanantaiaamupäivisin täällä on sähkökatkot niin yleisiä, että silloin suhtaudun tallentamiseen ihan toisella vakavuudella kuin muina päivinä.

"Ei sun kannata tossa iässä niin vaikeeta ohjelmaa opetella käyttämään" -kommentista huolimatta olen opetellut inDesignin käyttöä, oppinut aika paljon ja tehnyt sillä jo valmista työtäkin. Pari viikkoa tässä on mennyt rattoisasti. Vähän hidasta. Yhä harvemmin kuuluu hups, oho, ainiin, eiku tai hiljaisia ja välillä vähän kovempaankin kajahtavia sadatteluja. Kun mies olisi jossakin auttanut ja oli neuvoakseen jo tarttumassa hiireen, sähähdin kuin koiran nähnyt kissa. Minä! Tuli mieleen perheen kakkonen, joka kymmenkuisena päätti yhtäkkiä, että hän syö itse. Kahden leivättömän päivän jälkeen laitoin hänelle lusikan käteen ja sanoin, että alkakoon syödä itse sitten. No sitähän hän oli halunnutkin. Tässä yhtenä iltana en odottanut kahta päivää vaan kokeilin heti itse.

Kakkosemme on ollut ja on hyvä atk-tuki. On ymmärtänyt jo aika pienestä, että äidille pitää selittää selkokielellä, vähän kerrassaan ja usein jo seuraavana päivänä sama uudelleen. Hän koitti sitkeästi opettaa oikeita nimiä omille keksimilleni (helpompaa saada auttajat ymmärtämään, mistä on kyse). Ja ennen kaikkea, hän sanoi aina sanovansa mitä tehdään ja mun piti itse tehdä. Etenkin nyt vain sanoo, kun saan avun useinmiten puhelimella. Jos en pidä varaani kuopuksen apu on muutama nopea klikkaus ja "kas tässä". Enkä mä tiedä yhtään mitä on tapahtunut. Tässäkin ollaan vähän kehitytty.

Kun olin ihan aloittelija ja vielä tosi tumpelo, oli työpäivinä ekaa koulusta tulijaa odottamassa liuta kysymyksiä ja avunpyyntöjä. Joskus esikoinen alkoi teatraalisesti repiä hiuksiaan, jatkoi ohitseni omaan huoneesensa ja manaili, että joka päivä pitää opettaa samat jutut. Tuli kuitenkin kohta auttamaan.

Vähän yli kymmenen vuotta sitten yhden hätäisen yöllä tulleen puhelun aikana lupauduin tilapäisesti nykyiseen työhöni ja aloin tehdä töitä kotona, tietokoneella. En ollut koskaan edes avannut konetta! En ollut käyttänyt kirjoituskonettakaan kuin muutaman kerran. Avaamisen opin aika helposti, tallentamisen kanssa olikin jo paljon puupäisempää.  Koulun jälkeen pojat etsivät äidin tallennuksia, suurin osa löytyi, mutta jotakin kirjoitin uudelleenkin. Kaiken varalta kirjoittelin kuitenkin jonkin aikaa otsikot muistiin. Oli helpompi hakea, kun se oli oikein eikä suunnilleen sinnepäin.

Alussa tietokone tuntui pelottavalta ja olin pitkään aivan varma, että saan sekoamaan kokonaan ja pahimmoillaan räjähtämäään.

Vaan jospa nyt katsoisin mitä jäi ja mita pitää tehdä uudelleen.