Iltapäivällä oli eka yleinen näyttö ja talon emäntä liki paniikissa. Puolitoista päivää olin siivonnut ja kuurannut, kantanut tavaraa piiloon pöydiltä ja tasoilta. Miten sitä voikaan kasaantua niin paljon joka paikkaan – enimmäkseen ihan omilta jäljiltäni. Käsityö siellä, käsityö täällä ja aiheeseen liittyviä lehtiä samoin. Nyt myös sisustuslehtiä, tuoreimpina uusi Avotakka ja Koti ja keittiö. Molemmat sen vuoksi, että laita-lapsi-asialle-periaatteella, pyydä tuomaan kaupasta jompikumpi ja anna rahaa sen verran, että voi ostaa molemmat lehdet, kun se ei kuitenkaan viitsi/osaa päättää kumman toisi.
Yleinen näyttö tuntui kurjalta senkin vuoksi, että ovet ovat auki kelle tahansa, siis myös niille, joiden ainut motivaatio paikalle saapumiseen on uteliaisuus. Oman yksityisyytensä paljastaminen ihmisille, joille ei edes tiedä paljastaneensa sitä, tympii.
Jos jotakin häviää, se on talon väen vastuulla, ei välittäjän. Miten se isossa talossa ehtisikään joka paikkaan jos on monia ihmisiä katsomassa. Mitään pientä arvokasta ei pitänyt jäädä näkyviin, paitsi koneeni hiirulainen, senkin tajusin vasta nyt. Langaton olisi ollut helppo sujauttaa taskuun, jos olisi halunnut.
Yli 4000 askelta metsässä vahtimassa pitkiä minuutteja ja kuvaamassa luonnon heräämistä. Toivottavasti kukaan ei tule… ei kun pitää tulla, että talo menisi kaupaksi...juupaseipäs, juupaseipäs…
Kotiin tullessa vastaan lemahti melko voimakas hajuvesi, joku oli käynyt. Onkohan talon vakioasukkaalla mahdollisuus toivoa hajuttomia näyttöjä? Ovia oli auki, kiinni ja raollaan eri tavoin kuin lähtiessämme. Viimeksi välittäjä soitti tilanteen jo meiltä lähtiessään, nyt ei kuulunut mitään.
Kaikki tuntui piinallisen putsplankilta. Sietämättömän näytöltä. Aloin levitellä tavaroita ympäriinsä. Kodista piti saada tavallinen, asutun näköinen.
Tuli mieleen muutama päivä melkein neljännesvuosisata sitten. Kakkonen oli 7 kuukauden ja olin ollut leikkauksessa. kotiin tultuani en saanut nostaa mitään, joten olimme pyytäneet ja saaneet kodinhoitajan 10 päiväksi (siihen aikaan vielä sai!). Tosi mukava vanhempi nainen, ihania keskusteluja. Appivanhemmat asuivat samassa talossa ja mummu alkoi hakea esikoista ulos. Pyysin kodinhoitajaa juttelemaan, mutta hän ei voinut rauhoittua vaan hääri kaiken aikaa jotakin. Keskustelu ei kuulunut toimenkuvaan, lasten- ja kodinhoito kuului. Kuljin perässä minkä jaksoin ja juttelimme. Kun lepäilin, kuului keittiöstä aina kilinää ja kalinaa. Täti järjesteli laatikoita. Sanoin että se on turhaa, juttelisi mieluummin kanssani, mutta hän ei voinut. Parin päivän jälkeen olin tosi vihainen. Kun ovi kolahti kiinni, niin menin keittiöön ja sekoitin laatikoiden sisällöt vinksin vonksin. Helpotti! Onpahan sitten taas seuraavalle päivälle järjestettävää! Ja kilinät jatkuivat… Perjantaina lähtiessään täti sanoi, ettei tule enää seuraavalla viikolla, kun saan mummulta apua. Ja maanantaina mummu sanoi, ettei enää lähde esikoisen kanssa ulos, kun en kerran tarvitse kodinhoitajaakaan. Onneksi pappa alkoi ulkoiluttaa esikoista ja kakkosen työnsin parvekkeelle.
Illalla välittäjä ilmoitti, että oli ollut hyvä alku, katsojia oli ollut ihan mukavasti ja talo oli ollut edustavassa kunnossa.
