Tuon  otsikon lauseen kuulin aamulla kuntosalilla. Totta, niinhän se on. Aikaakin on, kun sitä järjestää ja liikkuva jaksaa enemmän. Runsaat 15 vuotta sitten minäkin olin melko jämähtänyt sohvalle - no kotiin kuitenkin. Jalka oli aina kipeä, särkylääkkeitä kului päivittäin enkä voinut kävellä tai pyöräillä kuin vähän kerrassaan. Mitään syytä ei löytynyt, pyysin tutkimuksiin, en päässyt. Sain vain lisää lääkkeitä ja kehotuksen olla liikkumatta silloin, kun jalkaan sattuu. Muunlaista tilannetta ei ollut kuin aniharvoin. Kerran siitä tuli pikkuveljen aknssa juttua ja hän sanoi, ettei ainakaan saa jättää liikkumatta. Lenkille vaikka hampaat irvessä, ensin vähän ja vähitellen matkaa pidemmäksi. Aloitustilanne oli se, että kun kävin kilometrin päässä kaupassa, niin seuraavan päivän kuljin lähinnä sisällä pahasti ontuen. Kilometristä aloitin ja parin vuoden kuluttua kävelin ongelmitta 7 tai 10 kilometrin lenkin kolme neljä kertaa viikossa ja olin saanut unohtaa särkylääkkeet lähes kokonaan. Siinä välissä olin päässyt tarkempiin tutkimuksiinkin ja vika löytyi selkärangasta, synnynnäinen. Oispa selvinnyt jo lapsena ja olisi särkylääkkeiden tilalla reseptissä ollut liikuntaa. Olisin voinut tehdä oikein muutamat jumppaliikkeet, jotka selän vuoksi ei onnistuneet lainkaan: olin muuten notkea, mutta ne muutamat liikkeet...opettaja alkoi kiusata ja yhden semmoisen tunnin jälkeen lähdin koulusta ovet paukkuen. Reksi aneli takaisin, mutta olin ehdoton - joko jumppamaikka tai minä. Se maikka jäi.

Liikunnasta olen oppinut nauttimaan vasta aika myöhään. Ensin piti saada kroppa kivuttomaksi. Juuri koskaan en liiku hampaat irvessä, kaiken mahdollisen itsestäni irti puristaen. Rauhassa, omaan tahtiin. Välillä on mukava kumartua tutkimaan kasveja, pysähtyä kuuntelemaan linnun laulua tai oravanpoikasten kisailua, kuten eilen. Liikunnasta on tullut lääke. Sen minkä särkylääkkeissä säästän kulutan kuntosaliin ja uimahalliin, eikä taida ihan riittääkään. Mutta onhan tästä uudesta suurta iloa, pillerit ja särky vain harmitti.

Eilen olin lapsuudenystävän kanssa muutaman tunnin  maailmanparannus lenkillä, kahvit ja eväät mukana. Ilma oli kesäisen lämmin. Teki hyvää kaikille aisteille ja mielelle. Kiireetöntä yhdessäoloa.

Illallakaan ei tarvinnut tehdä töitä yksikseen. Tosin en seurasta ollut erityisen ihastunu, mutta eipä tuo pahasti häirinnytkään, joten sai lennellä rauhassa. Tänään sitä ei ole näkynyt, liekö osannut ulos tai sitten löytyy jonakin päivänä jostakin pöydän alta.