Taas perjantai, raskas viikko takana. Haamuja menneisyydestä. Ensin meni vain unet ja ruokahalu, sitten alkoivat myös painajaiset. Sydän vereslihalla ja liian paljon haavoja auki. Unissa olin hirveän väsynyt, fyysisesti ja henkisesti. Raahauduin vaivalloisesti eteenpäin, tuntui, että en mitenkään jaksa. Aina, kun etsin tukea ja koitin tarttua johonkin, joka on lähellä, ne särkyivät heti. Sain naarmuja ja syviä haavoja, seinien ja esineiden säleet tunkeutuivat syvälle kroppaan, tunsin kovaa fyysistä kipua. Jopa iso pallo, johon koitin nojata, meni suikaleiksi, jotka uppoutui selkään kuin veitset. Herätessä olin fyysisesti ehjä, sydän hakkasi vimmatusti ja tärisin. Välillä nousin lukemaan, että ajatukset siirtyisvät muualle, mutta ei se auttanut. Eilen olen tilanteestani taas voinut jutella ja illalla oli jo hyvä olo ja yönkin olen nukkunut sikeästi. Maailma näyttää tänään hyvältä.

Vähän muutakin ajateltavaa (kuin menneisyys) on tullut, kun sisko järjesti mulle pikapikaa pienen näyttelypaikan. Iltapäivällä käyn laittamassa töitä opiston näyttelyvitriiniin. Eilisen ja tämän päivän suunnitelmat menikin sit hyrskyn myrskyn, kun piti kaivaa työt esiin rullistaan ja valita kymmenkunta toistensa kanssa pienessä tilassa toimeentulevaa.

Uusikin työ tulossa. Siinä on menneisyyden sirpaleita. Ja kuten niin usein, kun työn lähtökohtana on omat kipeät kokemukset, siinä on myös monien muiden samassa tilanteessa olleiden tuntoja. Yksi haavoittunut näyttää keräävän yhteyteensä muita haavoittuneita. Yhdessä on hyvä hoitaa kipuja, kun puhutaan samaa kieltä.

 

Jaettu suru on puoli surua. Jaettu ilo on moninkertainen ilo!