kaupungin halki ja neljänneksen ympäri. Viime viikon lehtijuttu puistoista, houkutteli Nummilähteen alkupulputuksien etsintään. Teija oli käynyt ennenkin, joten paikkaa ei tarvinnut etsiä. Matkani kulki Wahren-puiston halki - kuten useinmiten. Pääsen sitä kautta melkein koko matkan keskustan kohdille asti.
Heti puiston kulmalla on vanha rakennuksen kivijalka ja ilmeisesti jonkun pihapiirin perintönä puiston kulmalle on jäänyt omenapuu.
Puiston ympärillä on vanhoja puutaloja, joissa on kauniita ikkunoita ja muita yksityiskohtia. Joissakin on firmoja, joissakin yksityiskoteja, joten en ole kehdannut niitä paljonkaan kuvata. Puistoon kuljen useinmiten vanhan puutaloalueen läpi ja sielläkin olisi useampi todella kaunis ikkuna ikuistettavana. Turistina luultavasti kuvaisin, mutta paikallisena asukkaana tuntuu, että pitäisi käydä kysymässä asukkailta kuvauslupa.
Linikkalanlammin rannan tuntumasta. Niityt ovat nyt värikkäitä. Kohta lentää voikukan siemenet ja silloin voi tuulisina päivinä näyttää lähes lumisateelta.
Nummilähteen vesi virtasi maan pinnalle mättään vierestä ja virtaili hiljakseen pieneksi lammeksi ja siitä puista kourua pitkin alaspäin.
Kymppitien alikulun tulikatseinen urbaanivihannes.
Kaikulan metsässä kukkivat muun muassa pihlajat
ja kalliokielot.
Pihakirpputorilla Sortohaassa oli paljon väkeä, mutta aika outoa ja huonoa tavaraa. Ei ollut mitään vaikeuksia olla ostamatta.
Puutarhallakin piipahdettiin ja Teija sai rakkaansa haudalle uudet kukat - ei kylläkään mitään näistä. Puutarhakaupan jälkeen matka suuntautui kohti Pitsapirssiä ja kävimme kohottamassa kävelyllä vähentynyttä kalorilukemaa salmiakkipitsalla ja hmm...mikähän se Teijan tilaama oli...chicken joku... Ne olivat lautasilla valmiiksi puolitettuina ja molemmat maistuivat oikein hyviltä.
Kauniisiin paikkoihin ei onneksi kyllästy. Luonnossa näkyy, kuuluu ja tuoksuu joka päivä jotain uutta. Siellä kulkeminen virkistää mieltä ja kroppaa ja silloin, kun ei kotiudu esimerkiksi pitserian kautta, se on halpakin harrastus.
Aloin kulkea metsissä jo ihan pienenä, isän kanssa. Muistan, kun isä piti kädestä kiinni, etten kaadu ja opetti puiden ja pensaiden nimiä ja kertoi tarinoita niistä. Miten jossakin puussa hän oli jo lapsuudessaan kiipeillyt. Isä näytti haavan, joka oli katkennut, ja sen uusia versoja isä oli palmikoinut ja niistä oli kasvanut kuhmurainen lettipuu. Koivuportti tuli, kun isä oli lapsena yhdistänyt solmiamalla kahden nuoren koivun latvan. Isä kertoi mitä eläimiä oli lähimetsässämme nähnyt, kuunneltiin lintuja ja tutkittiin monenlaisia pieniä liikkujia sammalissa, koputeltiin kantoja, että saatiin ötököitä esiin.. Kummitädin (isän sisko) kanssa kuljimme pitkin pellonreunoja ja ojien varsia ja hän opetti kasveja - nimet suomeksi ja osan myös latinaksi. Tätiä koitin houkutella metsäänkin, mutta hän ei 50 metriä pidemmälle metsän reunasta lähtenyt, kun voi tulla hirviä vastaan. Paitsi loppukesällä marjaämpärin kanssa, mutta silloin ei ollut aikaa kasviopeille eikä hirvistäkään ollut pelkoa.
Metsästä tuli ystäväni jo ennen kouluikää. Olisi aika katastrofi, jos en pääsisi muutaman kerran viikossa metsään edes vähän.