Olen opistolla virkkailemassa joka toisen maanantaiaamun. Alussa näytti, että mikään malli ei nappaa ja luulin jo tästä tulevan vastaavan kokeilun, kuin viimevuotisesta peittokirjonnasta, josta olin haaveillut koko aikuisikäni. En saanut siellä mitään valmiiksi enkä saa. Eli silloin alkanut kirjottu huivi on jonakin päivänä jotakin ihan muuta kuin huivi. Toteutui Nalle Puhin ajatus, että hunaja on maukkainta juuri ennen kuin sitä nuolaisee.
Muutamia mallitilkkuja. Kulmittain virkattava blokki näytti liian vaikealta, mutta onkin lopulta ihan helppo. Aloitin lainakoukulla, kun itsellä ei ollut lankaan sopivaa kokoa. Olin jo virkannut melkein valmiiksi yhden neliön, kun opettaja tuli hypistelemään sitä ja oli sitä mieltä, että tulee liian tiukkaa. No, olisihan siitä tullut hieman peltinen peite, mutta ehkä lastenlasten majaleikeissä ihan sopivan jäykkä. Olisi voinut pysyä pystyssä ilman tukirakenteita... Purkuun meni ja toiselta puolen pöytää sain isomman koukun lainaksi. Nyt on valmiina pari pehmeämpää neliötä ja itsellänikin tarpeeksi iso koukku. Aikuisen kokoisesta peitteestä puuttuisi enää 106 neliötä...
Tämän aloitin tuolta oikeasta alareunasta ja virkkaus kulkee 45 asteen kulmassa reunoihin nähden. Tämä oli kerän loppu, joten tätä väriä ei tule enempää. Edellinen, neuletilkuista tehty peitteeni on ollut käytössä yli kaksikymmentä vuotta ja kaipaa parsimista. Ehkä se kestää siihen asti, että saisin virkattua uuden.
Alkulämmikkeeksi aloin tehdä huivia. Tällä samalla kulmavirkkauksella. Aluksi ajattelin pitkää, mutta siitä tuleekin iso hartiahuivi. Aamukahvilla pitää yöpaidan päälle heittää hartioille jotakin lämmintä. Vanha ruma, mutta tosi lämmin villatakki on ollut siihen juuri sopiva. Mutta kuten peitteeseen, niin siihenkin on kulunut muutama reikä. Äiti sai synttärilahjaksi kilon Puroa, neuloi villatakin ja sain loput langat ja aloin virkata siitä. Aika pian alkoi näyttää, että 300 grammaa ei riitä. Olin saanut Tundraa, sitä ei näiltä main enää löytynyt, mutta parissa muussa oli samoja sävyjä. Ostin toisen mokoman lisää lankaa, Pakkasyötä. Kun haluan, että huivin virkattu osa ylettyy kyynärpäihin asti, niin hapsuihin piti saada vielä vähän lisää lankaa. No, haen ne pari kerää, jotka jäi - ei kai kukaan niin pientä määrää mihinkään ole tarvinnut! Sisko oli tänään samassa kaupassa ja... olihan tarvittu! Puhelimessa on käyty läpi mitä värejä aiemmista keristäni on paljastunut, lankoja en ole vielä hähnyt, mutta Luumua on nyt naapurissa, se oli ollut toinen vaihtoehtoni, kun itse olin kaupassa. Sisko osti loput mitä kaupassa oli, pari kerää. Eihän kukaan niin vähää tarvi...
Alaosassa on Tundraa, yläoassa Pakkasyötä - tai toisinpäin.
Olin aika pieni, kun isä veisti siskolle ja minulle virkkuukoukut. Lapsen rajattomalla itsevarmuudella olin hyvä virkkaaja jo kouluun mennessä ja ekan (1958) virkkuun alkaessa virkannut jo vaikka mitä (siis jotain). Itsevarmuus sai isohkon lommon, kun opettaja katsoi patalappuani ja kysyi, virkkaanko kirkontornia. Tyhmä kysymys!!! Seuraava yritys oli jo aika hyvä - vinoneliö. Patalappu on säilynyt hyvin. Nyt aikuisena ja monet kerrat kokanneena ymmärrän se hyvin. Nykykattiloissa tuo olisi reikineenkin ihan ok, mutta ennen kuumenivat myös kattiloiden korvat ja pannujen kahvat. Muistan, että vaadin äitiä käyttämään tuota, mutta hän sanoi, ettei raaski. Kun en antanut periksi, niin äiti työnsi sormen läpi virkatessa jääneestä reiästä ja sanoi, ettei olisi halunnut pahoittaa mieltäni, mutta patalappuni kanssa palaisi sormet.
