Sormet eivät enää tottele pienten pistojen ompeluun eikä näkökään enää
ole kuin ennen. Sukkia kudoin vielä viime kesänä, mutta silmukoita
tipahteli puikoilta enkä aina huomannut poimia niitä takaisin. Toiset
silmukat venyivät sormenmentäviksi, toiset olivat niin tiukkoja, että niitä
oli vaikea saada neulotuksi.
Lukeminen sujuu vielä. Kirjalla ei ole väliä, jotakin hauskaa mieluusti.
Nauru parantaa oloa ja päivää, kipu unohtuu. En muista mitä olen
lukenut enkä tahdo heikentyneen näköni vuoksi pysyä rivilläkään.
Voin joka aamu aloittaa kirjan mistä vain. Lapset sanovat, että
käännän sivuja nipuissa. Samapa tuo. Lukeminen pitää aivot
vireessä - ehkä. Ainakin se lyhentää yksinäisiä tunteja. Joskus en
malta lopettaa lukemista, vaikka joku naapuri tai sukulainen piipahtaa
kertomaan kuulumisia. Silloin luen heille ääneen kirjan huvittavia
kohtia ja nauramme yhdessä.
Tässä olen istumassa kesäpäivää pihalla ja lueskelemassa
ajankulukseni. Jalassa on miesvainaan vanhat reinot, jotka lapset
aikanaan tuunasivat hänelle isänpäivälahjaksi.
Ja voi mitä mukavaa huomasin juuri! Yksi lapsenlapsista on
tulossa käymään. Menemme sisään keittämään kahvit.
