Hänellä oli paljon kankaiden mallipaloja. Kerran jokainen sai palan,
joka vastasi mahdollisimman vähän saajan omaa väri- ja
kuviomaailmaa.
Hilkka oli kokeillut spiraalia kaitaleista, mutta ei ollut siihen kovin
tyytyväinen. Olimme yhdessä ja miettineet parempia vaihtoehtoja ja
sovimme, että molemmat kokeilevat jotakin. Tässä välissä kohtalo
puuttui peliin ja Hilkka nukkui pois.
En pystynyt moneen vuoteen tekemään palalle mitään. Ajattelin,
että sen pitäisi jotenkin kuvata antajaansa. Mietin Hilkan tekemiä
töitä ja kaikkea mikä liittyi häneen. Hänen lempivärinsä olivat aivan
jotakin muuta kuin omani, violetti, sammalenvihreä, voimakkaat
ruskean sävyt. Ei mitään hempeilyjä, vahvoja vetoja.
Mikään ei sopinut tuohon saamaani kangaspalaan. Musta.
Yksikään kokeilemani blokki ei tuntunut sopivalta. Lopulta
päätin kokeilla yhdessä miettimäämme vanulla täytettyä spiraalia.
Leikkasin kankaan viiden sentin suikaleiksi ja ompelin niistä
niin pitkän suikaleen kuin siitä tuli. Lisäsin kaitaleeseen vanun
ja ompelin sitä spiraalin muotoon niin pitkälle kuin kaitaletta
riitti. Lopuksi lyttäsin sen ompelemalla keskeltä. Samalla
saumanvara jäi piiloon. Idea loppui siihen.
Sanomalehdessä oli jotakin autonrenkaiden kierrätyksestä ja iso kuva
rengasröykkiöstä. Otin talteen. Yksi Hilkan rakastamista asioista oli
autoilu. Tavalla tai toisella eli luultavasti sashikon tyyppisellä
tikkauksella yrittäisin renkaiden kuvioinneista yhtä osaa työhön.
Jonkun koetikkauksenkin tein, ei hassumpaa. Mutta jotenkin
siihen olisi pitänyt saada musta taustakangas, enkä päässyt siitä
ajatuksesta yli enkä myöskään työn alkuun. Mustasta tulee niin
ahdistunut olo, etten käytä sitä juuri missään, muuten kuin vähän
kirkastamassa muita värejä.
Yksi osa olisi voinut olla myös Hilkan lempimekon ideaa. Se oli
murrettua sinistä, johon oli sinne tänne maalattu ruskealla
siveltimellä joitakin vetoja ja ommeltu nahkariekaleita. Mekko
oli osa jonkun kuopiolaisen käsityöopiskelijan lopputyötä.
Yksi Hilkan lempitekniikoista oli applikoimalla ommeltu ruudutus.
Sitä olen tehnyt jonkun verran itsekin. Kaikki miettimäni
ruudutukset olivat liian pliisuja Hilkan persoonaan.
Näistä jollakin tai mahdollisesti kaikilla olin ajatellut jatkaa työtä.
Mutta aina pienen kankaiden sovittelun jälkeen käärin kaiken
takaisin rullaan ja työnsin takaisin kaappiin. Jäi vain ikävä.
Ilmoitin spiraalin UFOihin. Jospa lopulta saisin sen valmiiksi.
Kymmenen vuoden kypsyttelyn jälkeen työ on muutamaa
yksityiskohdan viimeistelyä vaille valmis, mutta ennen UFO-
näyttelyä en vielä paljasta, miten se lähti jatkumaan.
Tuntuu kuin Hilkka istuisi kaapin päällä ja nyökkäilisi hyväksyvästi.
Jotkut ihmiset jäävät kuoltuaankin hyvin vahvoina vaikuttamaan
elämään. He tuntuvat olevan läsnä asioissa, joita on joskus tehty yhdessä.
