kaupungeissa. Monet tämän ajan kukkivista kasveista ovat tuttuja
kotimaastakin, tosin ruukkukasveina tai kesäkukkina. Asutusten
ulkopuolella alkaa karuus.
Perjantaina kierrettiin saari ja pysähdyttiin lähinnä samoilla paikoilla
kuin viimeksi saarella käydessämme 28 vuotta sitten. Teiden varsilla
oli ilmojen pitsimäiseksi kaivertamaa kiveä. Puerto Moganissa satoi
vettä, mutta kuljettiin markkinat läpi ja jonkun verran vanhassa
kaupungissa. Vanhassa kaupungissa on kanavia ja sitä sanotaan
Pikku-Venetsiaksi.
Pysähdyttiin vihreän kiven alueelle. Paljaassa maassa näkyvät
eriväriset kerrokset hyvin, etenkin nyt, kun tihutti vettä. En nyt
löytänyt tietoa tuosta kivestä, oliviina - ehkä. Se mainitaan jossakin
Lanzaroten tiedoissa ja nuohan kuuluvat samaan saariryhmään.
Maa-aineksissa on laaja väriskaala mustasta lähes valkoiseen.
Punaruskeissa ja ruskeissa oli monia tosi upeita sävyjä. Silmä
ja mieli lepää.
Tulppaanipuu.
La Aldea san Nicolasissa piipahdimme syömässä. Viimeksi
löysimme sen torilta posliinisen pään, joka on edelleen meillä
yhdessä asetelmassa.
Nicolasin satamassa Punta de la Aldeassa piti pistäytyä myös.
Viimeksi söimme siellä seitsemän veljeksen ravintolassa pieniä
paistettuja kaloja. Joku iso haalarimies tuli juttelemaan. Kertoi,
että hän on kalastanut ravintolan kalat.
Poikkesimme jyrkästi mereen laskevan rannan näköalapaikalle
Mirador de Balconiin. Jylhät maisemat kumpaankin suuntaan.
Opuntia ja kanarianvillakko. Hedelmät ovat syötäviä ja niistä tehdään
hilloa. Kunhan muistaa varoa piikkejä, niin noista matkailija saa hätä-
ruokaa. Kovin väsyneenä en ehkä yrittäisi...vaikka juuri silloin pitäisi.
Mummu on marjojen hakumatkalla pyllähtänyt tämmöiseen. Iltapäivä
kuluikin sitten sohvalla mahallaan ja ystävätär nyhti takamuksesta yli
200 kaktuksen piikkiä.
Mummu ja pappa ovat asuneet Agaetessa. Pysähdyimme kaupungin
yläpuolelle rinteeseen. Aika paljon oli kaupunki kasvanut sitten viime
näkemän ja nostureista päätelleen uutta oli tulossa edelleen. Agaete
on kokonaan valkoinen kaupunki. Jos joku yrittää pullikoida
valkoisuutta vastaan, niin kaupunki ei anna sähköä eikä vettä ennen
kuin talo on maalattu valkoiseksi.
Puerto san Nieves on Agaeten satama. Epäviralliset parkkikallet
ohjasivat autot tyhjään paikkaan ja pyysivät toinen euroa ja toinen
kahta. Nievesin satamaan näkyy talo, jossa mummu ja pappa aikanaan
asuivat. Nuorisolle tuli kerrottua monia muistoja. Agaeten rinteen
puutarhassa olen ollut appiukon kanssa appelsiinivarkaissa. Otimme
vain yhdet, jotka sitten bussipysäkillä jaoimme siellä odottavien anopin
ja mieheni kanssa.
Lähellä rantakalliota oleva Jumalan sormi oli katkennut, mutta tynkä
näkyi edelleen.
Lauantaina ajoimme Jardin Canarioon, isoon puistoon. Kanarialla on
noin 500 endeemistä kasvia. En kyllä erottanut, mitkä olivat niitä.
Esitteiden kuvista opin sen verran, että kanarianvillakko ja kanarian-
palmu eivät kasva muualla. Kaktuksia oli paljon, osa tutun näköisiä,
mutta paljon pienempinä.
Lohikäärmepuukuja.
Jalan koko on 40.
Puu, jossa oli pulloharjan näköiset kukat.
Samalla reissulla ajoimme Pico de Bandamalle. Se on sammunut
tulivuori ja huippu on noin puolen kilsan korkeudella. Sieltä näkyy
yli Las Palmasin ja aika pitkälle joka suuntaan. Kraaterissa, Caldera
de Bandamassa 200 metrin syvyydessä on (ollut) maatila.
Rakennukset näyttivät nyt kovin ränsistyneiltä. Viimeksi näimme
siellä punaisen traktorin ajelevan pihassa.
Sunnuntaina ajoimme vuorille. Alle puolen tunnin ajomatkan päässä
rannikosta on Fatagan näköalapaikkaja pian sen jälkeen kylä. Maailma
oli hetkessä muuttunut ihan toisenlaiseksi. Karua ja kaunista.
Tejedalla Rogue Nublon parkkipaikalla oli aika tungos, mutta
autoille löytyi paikat. Siitä oli vielä noin puolentoista kilsan vaellus
huipulle. Kaksi kärkeä näytti olevan aika lähekkäin ja etummaisesta
tuli mieleen kädet puuskassa oleva vuoren suojelija. Todellisuudessa
nuo kaksi tönättiä olivat eri huipuilla ja Rogue Nublon laelta
katsottuna suojelija oli paljon alempana ja näytti sieltä katsoen
möhömahaiselta huonoryhtiseltä ukolta. Mitä ylemmäksi kiipesimme,
sitä isommaksi muuttui huipun kivenjärkäle, se on 80 metriä korkea ja
sen huippu on 1803 metrissä (esitteen tieto, kartassa 1813). Aurinko
paistoi, sunnuntai oli matkamme kirkkain päivä. Näkymät olivat tosi
mahtavat. Tulivuori Tejden huippu Teneriffalta näkyi hyvin. Suojaisessa
kivenkolossa söimme eväät.
Köyhässä, kovassa maassa sinnitteli vähäistä kasvillisuutta. Maapinta
näytti soralta, pystysuoratkin pinnat, mutta eipä niistä rapsuttamalla
irronnut mitään. Tuuli ja sade olivat kovertaneet kiveen reikiä.
Tejedan huipun juurella on Lljanos de la Paz – Rauhan tasanko,
laakea puisto, jossa paikalliset käyvät piknikillä. Siellä on muhkeita
puita ja maata peittävä pitkien männynneulasten matto. Autoja,
telttoja, eväskoreja, peitteillä loikoilevaa toppatakkikansaa…
Jossakin niillä main mekin olemme olleet, kun taannoin paikallinen
tuttava vei meidät sinne. ”Ensin syödään eväät ja sitten otetaan päälle
kakit.” Kaki on tomaatin näköinen vähän jauhoinen hedelmä.
Maanantaina ajoimme bussilla Las Palmasiin. Se ajoi Playa del
Ingelsin kautta. Siinä paikassa ei näyttänyt olevan muuta kuin hotelleja
ja baareja. Palmasissa jakaannuimme eri suuntiin. Me kävelimme
Canterasin rantaan ja sieltä pieni kierros kaupungille. Ei erityisemmin
sytyttänyt. Pikakierros tavaratalossa, kangaskaupassa ja maleksintaa.
Taksiin ja vanhaan kaupunkiin kauppahallin kulmille. Tiesimme, että
seurueemme toinen isovanhempipariskunta oli menossa sinne ja
juttelimme juuri, että soitetaan heille. Jos onnistuisimme löytämään
toisemme, voisimme mennä yhdessä syömään. Siinä paha missä
mainitaan! Törmäsimme sattumalta kauppahallin ovella. Myyjät
olivat jo laittamassa putiikkejaan kiinni, joten siellä ei pitkään viivytty.
Pikkukaupat alkoivat viettää siestaa ja me etsimme ruokapaikan.
Olimme juuri tilanneet ruoat, kun vastapäisestä tavaratalosta
tupsahti kadulle meidän nuorimmaiset. Eivät liittyneet seuraan, halusivat
pitsalle. Pian ruokailun jälkeen kadulla kävelivät vastaan esikoinen ja
tyttöystävä. Etsivät ruokapaikkaa. Olimme sadan metrin matkalla
törmänneet sattumalta seurueemme kaupungilla seikkailevaan
väkeen, seitsemän kilometrin päässä siitä, missä erosimme.
Aamupäivisin kuivan jokiuoman kivikossa oli kyynärvarren pituisia
liskoja sulattelemassa yökohmeitaan. Ihmiset syöttivät niille patonkia
ja sipsejä. Pullagekkoja! Kun kääntyi katselemaan ylöspäin, niin
palmuissa pyrähteli kanarialintuja ja papukaijoja.
