Jorvin sairaalassa Espoossa on Neuliaisten sydänaiheisia pieniä
tilkkutöitä vitriinin verran. Ne ovat olleet muutamassa paikassa, eri
ihmisten laittamina ja eri järjestyksessä. Joka paikassa ne näyttävät
vähän uudenlaisilta.
Tässä toinen puoli vitriinistä. Laseissa heijastuvat kattolamput ja muu
ympäristö. Lähietäisyydeltä katsoessa sai kiiltoja väistettyä.
Espoon modernin taiteen museossa Emmassa on Claude Monet ja
suomalaisia impressionisteja. Esitteen mukaan työt liikkuvat enää
harvoin kotimuseoistaan. Emmassa Monetin töitä oli tusina, suomalaisia
impressionistisia töitä oli kymmeneltä taiteilijalta. Herkkiä ja kauniita.
Monet suomalaisista töistä olivat yksityiskodeista.
Impressionisteille oli tärkeää väri, valo ja hetkellisyys. Sopivaan
tunnelmaan pääsi maalaamalla ulkona. Siihen aikaan oli keksitty jo
värien laitto metallituubeihin, joten luonnossa maalaaminen oli teknisesti
kohtuullisen yksinkertaista - mikäli osasi maalata. Monet oli kiinnos-
tunut muun muassa vedestä ja sen väreistä eri valoissa. Hän rakennutti
veneeseen ison maalaustelineen. Sen avulla pystyi tekemään isojakin
töitä luonnossa. Suomalaiset impressionistit maalasivat usein pieniä
töitä, koska he kuljettivat ne "kainalossaan" ja tuli paljon
edullisemmaksi lähetttää kotimaahan pieniä kuin seinän kokoisia töitä.
Alunperin impressionismi sanaa käytettiin haukkumanimenä huonoille
maalauksille - semmoista suttaamista, siveltimenvedotkin näkyivät.
Viime kesänä näimme Berliinissä isoja Monetin töitä, joten hänen
suhteensa Emman anti tuntui vähän vaatimattomalta. Näyttelyssä
kannatti kuitenkin käydä.
Ateneumissa on Valtion taidemuseon tiedotuslehti Kasin mukaan
”Kaikki Pekka Halosesta”. Töitä on paljon, toistakymmentä on
ensimmäistä kertaa julkisesti esillä. Ehkä ei nyt sentään ihan kaikkea,
mutta yllättävän paljon mulle tuntematontakin puolta oli esillä. Tämä
on auki elokuulle asti, toivon ehtiväni käydä siellä vielä uudelleenkin.
Vielä ehdimme Kiasmaan katsomaan nykytaiteen kauhukakaraa
Julian Schnabelia. Ekan vilkaisun jälkeen olin valmis sanomaan ”voi itku!”,
mutta kyllähän niissä töissä oli ituakin, kunhan vain pysähtyi tutkimaan.
Näyttelyn silmättömästä muotokuvasta en tykännyt, en toki kaikesta
muustakaan, mutta selvästi plussan puolelle jäi tämäkin käynti.
Kiasmassa oli myös Nan Goldinin valokuvia. Rankkoja. Seinällä ne
jäivät jotenkin irrallisiksi ja merkityksettömiksi. Kolmen sarjoina
seinälle heijastettuna, aikajärjestyksessä ja musiikin kanssa kuvasarjasta
tuli lopulta hyvin vangitseva ja puhutteleva.
Jossakin välissä olimme piipahtaneet Hobboksissa ja löysin pari kirjaa,
joita olin aiemmin mielinyt ja jättänyt ostamatta. Silloinen päätös kaihersi
mieltä usein, joten nyt kävin paikkaamassa tilanteen.
Yövyimme ortodoksisessa kulttuurikeskus Sofiassa. Se on hiljainen ja
kohtuuhintainen paikka meren rannalla Kallvikissa (Vuosaaressa).
Henkilökunta oli jo lähdössä kotiin. Soittivat ja tarkistivat sijaintiamme
juuri, kun pysäköimme auton parkkipaikalle. Emme viivyttätnnet enää
paljon ylimääräistä. Huone oli hyvin pelkistetty, mutta eipähän siinä
tuon näyttelykierroksen jälkeen mitään virikkeitä kaivannutkaan.
Rannalla kävelimme pienen lenkin. Laiturilla kuuntelimme sirinää,
hentojen aaltojen aiheuttamaa ohuen jään hiljaista särkyvää ääntä.
