tuossa kotivesillä. Pikkuisen kauempaa piti lähteä alkuun, mutta
siellä oli rantahiekalla paksu kerros mutaa, joten palasimme
omaan (kaupungin) laituriin. Rannassa lyöttäytyi seuraan joku
humalainen vanhempi nainen. Puhetta riitti, asiaa ei paljonkaan.
Vanha purjehtija, mutta nyt jo liki kuusikymppisenä ei enää voi
lähteä vesille, se on nuorempien hommaa.
Parikymmentä vuotta sitten Enäjärven laiturin ranta oli avara.
Ruoppausmassat kasattiin muutamiin paikkoihin, joihin sitten alkoi
kerääntyä veden kuljettamaa lietettä. Massat kasvoivat, alkoivat
kasvaa järviruokoa, pensaita ja puita. Nyt kesällä ei näe juuri muuta
kuin ruo´ot niiden läpi raivatun venereitin. Suomessa järviruoko voi
kasvaa nelimetriseksi.
Tässä on oman laiturin venereitin varteen ilmestynyt uusi majavan-
pesä. Tuo penger on kasvanut ruoppausmassojen päälle. Tämä pesä
on uusi ja aika pieni. Vappuretkellä näimme pari muuta. Yhtään
asukkia ei näkynyt, ne nukkuvat päivällä. Nuo pesän luona olevat puut
olivat pystyssä, kaikki pienemmät penkereen puut kumossa.
Muutamasta paksummasta koivusta oli kaikki oksat pois, mutta rungot
olivat olleet liaan raskaita.
Tämä on Laiskaränni. Vasemmalla puiden takana on Fleiviikin niitty,
joka on hyvä lintujen tarkkailupaikka ja oikealla on Pooleen saari,
jossa olemme muutaman kerran käyneet syömässä. Niin nytkin.
Saaressa on kesäisin lampaita töissä.Tämän uoman päässä on
matalaa ja paljon lintuja. Nyt ei melottu sinne, kun ekat linnunpesät on
varmaan jo rakenteilla. Sitä paitsi, siellä on kanootit juuttuneet pohja-
mutaan jo useamman kerran. Niitä on hiukan hankala vemputella
irti ja käännellä.
Evästauolla näimme ruskosuohaukan, kurkia ja suokukon ja kuulimme
kuovin ja pikkuhaikaran. Kiurujen liverrystä ja peippoja kuului myös.
Joka ruovikossa lepäili ja ruokaili paljon lintuja. Telkkiä, tukka- ja
punasotkia, meriharakoita, joutsenia...
Lauantaina olleessa tornien taistossa tuosta suiston lintutornista (Teemu-
Luodosta havaittiin 96 lintulajia.
Ruovikkoon on ruopattu mökkireittejä. Osa on kasvanut melkein
umpeen ruokoja ja pohja on kerännyt lietettä, joten uutta ruoppausta
pitää alkaa suunnitella. Jos talvetkin ovat lämpimiä, kuten nyt, niin
joillakin mökeillä alkaa olla semmoinen tilanne, että sinne pääsee vasta,
kun vesimatka on muuttunut mantereeksi.
Tämän uoman jälkeen tuli hyvät lintupaikat. Ei koettu mitään hätyyt-
telyjä, joten ei osuttu liian liki mahdollisia pesiä tai niiden rakentamisia.
Koitin kuvatakin, mutta pikkukameralla se ei kovin häävisti onnistunut.
Joitakin soidinmenoja oli vielä käynnissä ja rantalepässä paritteli pikku-
tikkapariskunta.
Ajoittain virta kuljetti kanoottia aika vauhtia eteenpäin.
Ekat tunnit melottiin kaupungin suuntaan. Tästä hieman vasemmalle on
se meidän oma laituri. Tästä alkaa aueta suisto. Tämä on Kolpan selkä.
Rannalla näkyy Kemiran, Kuitulevyn ja sahan piippuja ja rakennuksia.
Iso punaovinen on Ahlströmin sahan suuli, Alvar Aallon suunnittelema.
Selällä muodostui aaltoja, mutta ei onneksi kovin suuria tällä kertaa.
Metsä kuuluu Sådön saareen ja sinne olimme tavoittelemassa
syömään loput eväät ja vähän huilaamaan. Saaressa on muutama
mökki ja joku yleinen rannapätkä, jossa on luhistunut laituri ja
suojakatoksen vääntynyt runko ja joitakin lasikuitukankaan riekaleita.
Tuulensuojainen paikka. Kivi oli jo nyt lämmin istuskella.
Kotiin palatessa meloimme saarten ja mantereen välistä. Lintuja oli
taas paljon, kun oli suojaisempaa. Lokit pelästytimme lentoon, mutta
ne hyörivät vain kivisaarensa yläpuolella, joten olimme riittävän
kaukana. (Ollaan kerran melottu liian lähelle, kun ei tiedetty, että saari
on lokkien valtaama. Siinä tuli aika kiire ehtiä kauemmaksi.)
Joka vuosi olemme meloneet samaa kapeaa reittiä muutaman mökin ohi.
Melat tössähtivat pohjamutaan vähän väliä ja lopulta jäimme pohjasta
kiinni mutaan. Sitten vaan molemmat työnsi yhtä aikaa melalla pohjasta
ja nytkäytti kropalla kanoottia eteenpäin. Kohta oli onneksi syvempää.
Vajaan työpäivän verran, noin 25-30 kilometriä. Mukavan väsynyt olo,
kun pääsimme kotiin.
Olen ollut ensimmäisen kerran kanootissa 14.7.1978, kun lähdimme
häämatkalle Saimaalle. Vuokrasimme kanootin Lappeenrannasta.
Vuokraamon kaveri tuli laiturille katsomaan lähtöämme. Toivoin koko
ajan, että se lähtisi ennen kuin pitää mennä kanoottiin. Olin ihan varma,
että kaadan koko vehkeen, sehän nyt on vaan semmoinen kapea
kaukalo. Mut ei, siinä se katseli ja jutteli, kunnes pääsimme alkuun.
Oli illansuu, aurinko aurinko paistoi. Mua jännitti, vaikka meno
tuntuikin vakaalta. Takapenkki jakoi ohjeita kaiken aikaa. Ohjeet
jatkuiva ja jatkuivat, nenä oli palanut ja laitoin siihen yhä uudelleen
ja uudelleen märän talouspaperipalan. Aurinko kuivasi sen nopeasti ja
se leijaili omille teilleen.
Tunnin melonnan jälkeen kämmenessä puhkesi rakko, nenää kirveli ja
takapenkin ohjeistus jatkui. Kivahdin, että nyt loppuu ohjeet tai avioliitto
ja melotaan ensimmäiseen mahdolliseen paikkaan, johon kanootilla voi
rantautua. Hiljaisempaa tuli, mutta matka jatkui. Aina kohta oli kartan
mukaan varmaan vähän parempi ranta. Melottiin vielä hyvän aikaa.
Kohta ollaan melottu 30 vuotta, aika isoissa aalloissa ja tyynessä, on
mennyt kiville ja pohjamutiin, mutta aina on irti päästy. Kanoottimme
ei ole kaatunut kertaakaan.
