Pikkuisen on pitänyt tutustua uusiin systeemeihin, että saan päivi-
tettyä blogia. Operaan tuli päivitys ja siihen loppui blogiyhteistyö.
Kakkonen sanoi, ettei sen pitänyt Operalla toimia alunperinkään. Mutta
on toiminut - sitä paitsi yksinkertaisemmin ja nopeammin kuin
Explorerilla. Nyt koitan sit selvitä tämän kanssa.

Juhlat on olleet ja menneet. Meillä ei ole erityisempää juhannus-
perinnettä. Tämä oli kolmas kerta noin 30 vuoteen, kun olimme
juhannuksen Suomessa. Useimmissa Euroopan maissa ei tästä juhlasta
tiedetä mitään. Niillä on yöllä pimeääkin.
Paljon ulkoilua, että sai hyvällä omallatunnolla syödä.

Lauantaina meloimme kaupungille ja kiersimme Kirjurinluodon, jossa
oli RMJ. Ihan rauhalliselta näytti. Joku hyppäsi benjin. Musiikkia
ei kuulunut ollenkaan keskustan suuntaan, joelle päin kuului. Illalla
esikoinen kertoi, että muutaman kilometrin päähän avoppilaan kuului
musiikki välillä hyvin ja välillä sen verran huonosti, että oli
turha arvailla mikä kappale soi. Ilma oli lämmin ja aurinkoinen. Koko
viikon oli ennustettu sateita. Juhannuspäivän aamulla satoi pienen
kuuron.

Ojanpientareella oli kerrottuja leinikeitä. En muista aiemmin nähneeni.

Eilen menimme joukolla metsään ulkoiluttamaan pojan koiraa. Jossakin
me vanhat jäimme kuvaamaan ja nuoret hävisivät mutkan taa. Oona kävi
aika ajoin laskemassa lauman, mutta ei sen jälkeen enää tullut meihin
asti. Kuvaamaan pysähdyimme moneen kertaan. Metsänistutustyömaan
jälkeen jonkun matkan päässä oli maassa lehtikuusen taimi. Korjasimme
talteen. Rukku oli kuiva ja lehdet hiukan lotkallaan. Kotona annoin
sille vettä ja nyt se on terhakan näköinen. En istuttanut vielä, siitä
kasvaa aika iso. Ehkä se menee jollekin, jolla on enemmän tilaa
pihassa tai meille talon takakulmalle.

Oona juoksi taas ympäriinsä. Lyhyet jalat eivät haittaa nemoa metsässä.
Kieli roikkui suusta, kun se hikoili. Voiko koira kompastua kieleensä?
Meillä on ollut neljännesvuosisata sitten cockerspanieli, Romeo kompas-
teli korviinsa. Aina kuono maassa, yhtäkkiä pään yli ympäri, häivähdys
hämmästystä ja menoksi.

Polku haarautui, mutta jäljistä emme osanneet sanoa, kumpaan suuntaan
nuoriso oli mennyt. Kokelimme sitä, joka tuntui menevän oikealta.
Osuimme lomakylän tielle, joka oli aika kaukana sieltä mihin olimme
jättäneet auton. Tossut toiseen suuntaan ja takaisin. Olimme
kahdenkymmenen vuoden lähimetsätaivallusten aikana ensimmäisen kerran
eksyneet sinne. Tulimme polulle ja ajattelimme, että se oikaisee
autolle. Vähän matkan päässä polkujen risteyksessä näkyi tuoreet
lenkkarinpohjan painallukset ja jonkun ajan kuluttua myös koiran
tassun jälki. Oikea suunta, ehkä.

Polku loppui outoon tiehen. No, metsää joka puolella. Saattoi lopulta
olla tuttukin, kun vähän kuljetaan eteenpäin. Maassa oli pari tuoretta
isoa nuolta. Siis sinne. Kävelyä, kävelyä ja kävelyä. Ei ketään missään,
ei puhetta, ei Oonan haukkua. Aloin kuunnella, että autojen hurina
kuuluu. Mies sanoi, ettei voi, sen täytyy olla metsän huminaa. Mutta
kohta tulimme pikatielle ja se oli aika paljon harhassa sieltä, minne
piti osua. Olimme eksyneet samalla reissulla jo toisen kerran.Joku
polku lähti metsään päin, mutta enää ei otettu riskejä. Autolle olisi
monta kilometriä ja nuoret voisivat huolestua. Pikatien yli, kilsa
kevytväylää, takaisin tien toiselle puolelle ja menoksi.

Auton luo päästyä nuoret istuivat parkkipaikan penkillä. Olivat juuri
tulleet ja sanoivat laittaneensa meille nuolia merkiksi, mutta niitä ei
ehkä olisi kannattanut seurata. Olivat eksyneet samalle reitille kuin
me, mutta menneet pikatien lähellä metsäpolkua.

Tulihan käveltyä, ilmakin oli hieno.