Muutamissa blogeissa on ollut vanhoja vihkoja, teinareita, kalentereita... Pitipä katsoa, onko mulla yhtään tallessa. Kolme vanhaa kalenteria löytyi heti.

Vuonna 1967 on ollut paljon kirjoitettavaa. Osalla sivuista käsiala oli niin pientä, että siitä tuskin saa selvää ja joku sivu on mennyt kosteudesta sutuksi. Runebergin päivänä olen aloittanut itselleni neulepuseron, raitoja kirkkaanpunaista, vaaleansinistä ja mustaa. Vähän piti pinnistellä, että muistin. Puserosta tuli hyvä ja pidin sitä useamman vuoden.  Seuraavalla viikolla on sydämessä ollut tilaa nuorelle miespuoliselle kuvisopettajan sijaiselle. Ei tule mieleen enää. Vakiopettajaa sen sijaan muistan suurella lämmöllä ja olen hänelle paljosta kiitollinen kuvataidekinnostuksestani ja rohkeudesta yrittää kaikenalaista, mikä ensin tuntuu mahdottomalta.

Matikan koe on mennyt hyvin, enkusta ei voi sanoa samaa. Tosi vaikea, opettajakin myönsi sen myöhemmin. Ensin haukkui luokan pahanpäiväisesti, mutta kun oli pitänyt saman kokeen abeille eikä tulos ollut paljon parempi, niin piti meille uuden kokeen . Muistan tuon kokeen varmaan aina. Siinä tuli tyhjää paperia tuijottaessa kylmä hiki ja iso tuska. Luokan huonoin numero oli -35, mä sain -3,5 ja paras sai 3. Se normaalsiti kympin tyttö ei uskonut sitä todeksi ja itki katkerasti. Englannin tunneista jäi mieleen tyttöjä kiusaava ope ja tuo koe. Ope oli keski-ikäinen turpeanaamainen mies, haisi aina tupakalle ja vanhalle viinalle. Pojat sai olla rauhassa, mutta tyttöjen ääntämistä se harjoitutti urakalla, lykkäsi sen haisevan naamansa ihan lähelle ja äänsi niin, että sylki lensi. Enkun tunnit olivat suurta piinaa! Kuvan kalenteriaukeamalla on ollut hiihtoloma, ääni pois ja huipputylsää.

Vuonna 1975 olen asunut Helsingissä, ollut ytenä maanantaina ylitöissä ja jonakin päivänä työkaveri on piipahtanut kylässä. Kalenteri on auki vuokranmaksuviikolta. Olen käynyt jazz-konsertissa (Jukka Tolonen band, Dixie Swings) ja ystävien kanssa bilettämässä. Silloinhan se ei vielä ollut biletystä, käytiin ulkona. Isä on pudonnut muutamasta metristä betonille, mutta ei loukkaantunut. Muistan kuitenkin, että itkin aika vuolaasti, vaikka kuulin heti, että asiat on ok. Olen isän tyttö eikä isälle ole saanut sattua mitään. Tämä oli vuosi, jolloin kävin työkaverin kanssa elokuvakerhossa kerran viikossa ja lavastusta opiskelevan ystävän kanssa myös kerran pari viikossa.

Kesällä 1976 ystävätär on varoittanut, etten oppisi säännöllisille tavoille. Olen kait noudattanut sitä, koska olen tehnyt bäksit poikaystävän kanssa. Biletystä erilaisilla kokoonpanoilla. Käsi on ollut kipeä ja tunnoton. Jo silloin? En muistanutkaan. Se on kait ollut sen jälkeen välillä kunnossa monta vuotta. Olen käynyt maananataisin tapaamassa vanhusperhettä. Olin SPR:n ystävänä ja kävin 80 vuotiaan Annan luona. Anna ei kuullut juuri mitään, liikkui vain taluttamalla ja hän oli oikein iloinen mummeli. Hän asui lyhyen ja pyöreän poikansa (55) luona ja taloutta hoiti Annan vanhapiikapikkusisko Tyyni (76). "Mahdottomia mitkä mahdottomia. Ja niin ihania." olen kirjoittanut heistä. Ehdin käydä heillä aika monta vuotta, ennen kuin muutimme muualle. Silloin tajusin, että lapsi on äidilleen lapsi aina - iästä riippumatta. Poika kulki kalsareissa ja se oli äidistä kauheaa, vieraita kuitenkin talossa. Alussa se kieltämättä tuntui kiusalliselta, mutta moneen tottuu. Äiti komenteli ja neuvoi poikaansa välillä kuin pientä lasta. Molemmat näyttivät nauttivan siitä. Tyyni kertoi noin kerran kuussa piimävellingin reseptin ja kysyi joko olen kokeillut sitä. En ole kokeillut vieläkään. Hän kävi aina saattamassa mua jonkun matkaa kotiinpäin, kun halusi, että voidaan puhua kahden kesken. Erotessa hän sanoi melkein joka kerta, että silloin kun mulla on kuukautiset, niin pitää kietoa huivi rintojen ympärille, etten saisi niihin tulehdusta.

Sinäkin vuonna joka toinen viikko on kokoontunut Experimentaalinen askartelukerho kahdeksan lyyliä - L8. Se sai alkunsa pomostani, joka halusi tehdä monenlaista askartelua ja käsityötä, mutta yksin ei tullut aloitettua. Kokoonnuimme melkein kymmenen vuotta ja ettei olisi oltu ihan sisäpiirin juttua, niin joka vuosi järjestimme perheille pikkujoulun ja laskiasriehan ja välillä vähän muutakin retkeilyä ja juhlaa. Nämä järjestivät meille vihkiäiskahvit, kun olimme salaa käyneet maistraatissa. Vain äitini tiesi tästä vähän aiemmin, kun olin pikkuveljeä vahtiessa tehnyt pari kakkupohjaa heidän pakastimeensa ja kerroin, miksi niitä ei saa syödä. Anopille kerroimme edellisenä päivänä. Häämatkan jälkeen yksi lyylirouvista soitti mulle ja vastasin puhelimeen uudella nimellä. Hän pyysi anteeksi väärää numeroa, mutta ehdin tunnistaa äänen ja ihmettelin mikä hälle tuli. Kohta soi silloin jo ex-pomon puhelin. Samana iltana olivat aloittaneet vihkikahvien suunnittelun. Teimme remonttia, kun ovikello soi ja lyylikerho livahti ovista sisään. Alkoivat kattaa pöytää, kaivaa tarjoomuksia paketeista, vatkata kakkukermaa ym. Meillä oli maaliset vaatteet, heillä paljon hienommat ja juhlasta tuli oikein hieno. Sukulaiset kutsuimme kahville vähän myöhemmin, kun meillä ensin oli ollut rahaa ostaa kahvi- ja teekupit.