Aika kului kuin siivillä. Kuopus tuli juhannukseksi ja aattoaamuna suuntasimme siskoni mökille...tai suvun mökkiyhteisöön. Sinne saapuivat myös esikoinen, tyttöystävä ja koira. Kaksikolmasosaa perheestä lähti Sveitsiin kakkosen luo ja pienimmäinen jäi lomailemaan mökille.
Aaton sateissa meni osa päivästä sisällä ja illalla grillasimme "pakolliset" makkarat.
Uudessa ympäristössä riitti kaupunkilaiskoiralle paljon uutta nuuhkittavaa ja tutkittavaa. Uloslähtöluvan jälkeen epeli kirmasi liikkeelle korvat hulmuten. Hiekkakuopalla sora ja pikkukivet pöllysivät, kun Oona kiisi ja hyppi eteenpäin. Lammikon nutipääreunasta se pulahti uimaan vain kerran, rannalle tultuaan nuuhki itseään tovin ja alkoi sitten kieriä hiekassa. Seuraaviin uinteihin se tarkisti ensin rannan tilanteen ja vältteli nuitpäitä. Liikkumisen ja vapauden reimua riitti. Kuvaa en saanut napattua, kun Oona ei malttanut juurikaan pysähtyä. Pyydystettäviä pikkuötököitä myös ja yön hiippareiden jättämissä hajujäljissä oli paljon uutta ja kiinnostavaa. En tiedä, mitä Oona tekisi, jos saisi jonkin kiinni. Pelästyisi? Hämmentyisi ainakin.
Kolme ekaa koiralomapäivää kului meuhkaten aamuaikaisesta iltamyöhään. Neljäntenä alkoi vauhti iltaa kohti hiipua. Eilen aamulla askel oli jo verkkainen, mutta alkuverryttelyjen jälkeen vauhti kiihtyi edellisten päivien matalalentoon. Iltapäiväunosten jälkeen ei liikkuminen maistanut, liikkuminen oli horjuvaa ja vaivalloista, tassut eivät tuntuneet kestävän, anturoita piti nuolla. Koitimme katsoa, mihin jalkaan sattui, mutta emme oikein osanneet päättää mitä jalkaa hoidokkimme ontui. Välillä sattui yhteen, sitten toiseen...kolmanteen... Tarkistimme pariin kertaan taskulampun kirkkaassa valossa anturat ja varpaiden välit. Ei piikkejä, kuusen tai katajan neulasia, ei kivien silpomia haavoja. Painelin anturoita, mutta ei kuulunut inahduksia. Ei turvotuksia, ei lämpöeroja. Ei mitään erityistä. Kokeilin tassut läpi hiljaa hieromalla, ei säpsähdyksiä, ei inahduksia, mutta Oona pehmeni rennoksi. Mutta jokin vaivasi.
Ruoka oli maistunut, vettä oli kulunut, mutta liikkuminen oli melko kehnoa.
Lopulta koitin soittaa esikoiselle. Ei vastannut. Selitin tekstarilla, esitin kysymyksen. Ei vastausta. Tuntui piinallisen pitkältä odotella kaikki noin viisi minuuttia ennen vastausta.
Ei huolta. Koira voi oikeasti juosta lihaksensa kipeiksi. Minulle sen liikkuminen toi mieleen omat jumpan jälkeiset aamut. Lihasten kitinää ja jäykkyyttä, mutta pienen liikunnan jälkeen päivä alkoi sujua.
