Sisko bongasi rautakaupasta köynnöstukia tai -lenkkejä tai jotain. Muovisia, pieniä ja saisi seinälle ilman kiviporamiestä - luultavasti.  Testattiin heti kaupassa mallikappale ja olin niin innoissani, että unohdin varsinaisen asiani, sen ainokaisen.

Posliinikukka on riippunut keittiön ylähyllystä. Olen koittanut varoa, ettei se menisi poikki tai tarttuisi kiinni johonkin ja putoaisi. Ja onhan se kukallekin nöyryyttävää, kun haluaisi kasvaa korkealle, mutta ei ole mitään kiinnikettä ja pitää vain valua kohti lattiaa viikosta toiseen. Amppelikukat on ihan erikseen.  Kun esikoinen syntyi, työkaveri tuli aika pian katsomaan vauvaa ja oli napannut omasta kukastaan latvuksen. Kasville on poikalaumassa sattunut joitakin pikkuonnettomuuksia ja ihan itsekin olen sen onnistunut kerran katkaisemaan, kun aloin imuroida purkin sisäreunasta pölyjä. Samasta kasvista on kuitenkin jokin sukupolviluku menossa. Tämä on alkuperäisimpiä eli tässä vain juuret ovat vaihtuneet. Tämän latvus kasvaa entisessä kodissa sen imurivahingon jäljiltä. Myös esikoiselle on mennyt ainakin yksi alku.

Ne köynnöstuet eivät käyttäytyneet kotona yhtä mallikelpoisesti kuin kaupassa. Suunta oli ehkä väärä. Noin vaatimattomassa tuotteessa ei ollut asennusohjetta. Peukalot verillä ja julkaisukelvotonta kieltä huulieni välistä lipsautelleena aloin uuden strategian. Hylkäsin keittiöjakkaran, joka ei jatkanut minua tarpeeksi ja siirsin pöytää lähemmäksi seinää. Huonekorkeus on 260 cm. Silti keplottelin villasukat jalassa toinen jalka pöydällä ja toinen työpöydällä ja koitin kurkotella katon rajaan. Olisi pitänyt siirtää pöytää vähän enemmän. Mielessä vilahti, ettei taitaisi mennä ensiapufilmissäkään kuin visusti varottavana esimerkkinä ja siinä tietysti näytettäisi vielä vihjeenä jokin jalan luiskahdus ja lopuksi sidottaisiin pudonnut roikkuja kasaan.