Olin Muhussa (Virossa, mantereen ja Saarenmaan välissä) Joensuun tilkkukillan järjestämällä kurssilla. Ekaksi kuvia ja tekstiä aivan upeasta kurssipaikasta. Olin kuullut sen kauneudesta ja kävely lähiympäristössä muistutti mieleen, että olin ollut seudulla kävelemässä vuosia sitten, kun lomailimme Virossa. Majoituimme Tönise majatalossa Paenasen kylässä.
Tulopäivä oli tihkuinen, joten ihan näin valoisana ei kukkapenkki meitä vastaanottanut, mutta sen vieressä tupsahtelimme ulos autosta. Tuossa ikkunoiden takana oli yksi ompelupaikoistamme.
Kuivina päivinä pihalla oli mukavaa seurustella, ruokailla tai ommella. Taustalla näkyy majoitusaittoja. Linnunlaulua, hiljaisuutta - ei autojen hurinoita läheltä eikä kaukaa. Autoja ei tainnut mennä ohi joka päiväkään. Hyttysiä piti olla riesaksi asti. Kelle oli kelle ei. Joidenkin ympärillä niitä pyöri pilvenä, mutta mua syövät yleensä vain paremman puutteessa, enkä näille ulkolaisille kelvannut yhtään sen paremmin kuin kotimaisillekaan.
Talon pihapiiristä kodin löytänyt kulkukissa, jonka korvista isot palat olivat jossakin kylätappelussa jääneet jonkun toisen hampaisiin - ehkä.
Aidan takana oli talon kasvi- ja yrttimaa. Ruoka oli lähiruokaa, paikallisten tuottajien raaka-aineista, lähileipomoiden leipää ja omassa keittiössä valmistettua . Pääkokin sairastuttua, meidän ruokiemme valmistus jäi enimmäkseen vastikään 17 täyttäneen kokkipojan harteille. Herkullista, joka ruoka. Vasta vuosi koulua takana, mutta aika mestari keittiössä! Mukavalta tuntui myös se, että koko henkilökunta tuli vieraiden kanssa samoihin pöytiin syömään. Ruokasali on vanha hevostalli.
Yksi kansallispukukangasteemalla maalatuista ovista, jokainen niistä oli maalattu erilaisin värein ja kuvioin. Kuvan toisessa puoliskossa ekologinen vessa.
Verkon kohoina käytettyjä lasipalloja. Alunperin nämä ovat olleet miinojen kohoja, joita kalastajat ovat keräilleet ja käyttäneet verkoissaan. Yksi verkko lasikohoineen riippui talon seinällä.
Jäkälöitynyt näkösuoja. Rakennuksissa on kaislakatot. Kaisla kestää noin 50 - 70 vuotta ja harjalla olevat puuosat 10 - 12 vuotta. Kaisloja ei voi kerätä kuka vain, vaan niihin on "valtaukset" eli kaislat on myyty jollekin yrittäjälle, joka yleensä hoittaa leikkuun, käsittelyn ja kattojen rakentamisen. Lehdissä on kyllä joskus ilmoituksia, kun joku yksityishenkilö myy kaislaa. Museossa näimme myös työkalun, jollaisella kaislaa on ennen hakattu tiiviiksi. Siellä sai kuvata, mutta ilman salamaa, joten tuokin tarvekalu jäi ikuistamatta.
Kiviaidoille oli pantu lisänäkösuojaksi puupinoja, perinnekylässä oli samassa tarkoituksessa vanhoja puuveneitä.
Talon vakioasukkaisiin kuuluvat myös nämä 16 lammasta. Lapsuudessa meilläkin oli lampaita. En muista, että niillä olisi ollut västäräkkejä selässä nokkimassa turkkiin jääneitä makupaloja. Näillä niitä huomasin useamman kerran.
Aidan takana oli tunnelmallinen kylänraitti. Kuinkahan kauan aidan on pitänyt olla paikoillaan, että siitä on tullut noin sammaleinen.
Ensi kesäksi oli tämän kurrsin jälkeen jo ekat uudet kurssisuunnitelmat ja jokin poikein kanssa tehtävä pyöräretkeilykin jäi kaihertamaan mieltä.
