Tallinnalaisesta Karnaluksista olin kuullut niin paljon, että välillä tuntui siltä, että olen ainut nainen, joka ei ole siellä käynyt. Nyt on sitten sekin tullut tehtyä. Mukavassa seurassa päivä kului rattoisasti ja vikkelästi. Bussilla Hesaan, laivalla Tallinnaan ja siellä ratikalla jonnekin. Etsin kylttiä. Olin kuullut, että se vaatimaton, mutta että niin pieni - omin päin tuskin olisi löytänyt. Kauppakaan ei heti näyttänyt niin isolta kuin luulin, mutta tunnetustihan luulo ei ole tiedon väärti. Oviaukkojen takana avautui lähes loputtomalta tuntuva käsityötarvikemaailma.
Olin etukäteen ajatellut katsella ompelu- ja kirjontalankoja, kun en oikein tiennyt mitä tarvitsisin. Jos katsoo kaappien, pöydän- ja sängynalusen tavaramäärää, niin on vaikea sanoa, että mulla varsinaisesti olisi pulaa materiaaleista. Lankoja oli aivan uskomaton määrä eri sävyjä. Ja vaikka mitä muuta. Vielä matkalla olin saanut tekstiviestin, että Karnaluksissa on kaikkea mitä käsillätekijä osaa toivoa tai uneksia ja sitten vielä paljon paljon sen lisäksi. Hintoja en kaikkailla huomannut, enkä malttanut aina etsiäkään. Pieni ostoskori oli melko tiiviisti pakattu ja jossakin vaiheessa kierrosta tuli mieleen, että selviänköhän kassalta läpi. Kaksi lankaa palautui hyllyyn. Vielä siinä vaiheessa kaikki muu tuntui tarpeelliselta ja montaa tuotetta jäin vähän haikeana katselemaan. Kaikkea ei voi saada...
Vanua, jonka toisella puolen on liima, paperitonta liimaharsoa ja paksua veteen liukenevaa muovia, muutama virkkuukoukku, ompelukoneen neuloja (mm. koko 120) ja lankoja. Koko satsin hinta oli 54 euroa. Rahaa olisi ollut uuteen kierrokseen, aikaa ei.
Laiva tulee Hesaan puoli tuntia ennen kuin bussi lähtee ja ehtiminen menee aina sekuntipeliksi. Aina ja aina, pari kertaa olen kokeilllut. Taksi saa ajaa terminaaliin sisään ja sillä ehtii juuri ja juuri, jos pääsee nopeasti laivasta ulos. Ja jos ei ehdi, niin seuraavan bussin lähtöön on pari tuntia. Tällä kertaa jäin odottelemaan seuraavaa. Kun ei halua mihinkään kaljakuppilaan istumaan, niin ajankuluvaihtoehdot on vähissä. Kaikki muu on kiinni ja silloin on hyvä, jos on lehti, kirja tai käsityö mukana. Mulla ei ollut. Iso kerä seiskaveikkaa olisi ollut, mutta ei puikkoja. Kirjontalankoja, mutta ei neulaa eikä kangasta. Nappirenkaita, mutta siinäkin neula olisi ollut hyvä. Kävelin ulkona, mutta yksin Hesan iltayössä - onko se turvallista. Oli ainakin nyt. Kuljin terminaalissa ja löysin penkiltä jonkun unohtaman lehden. Aika kului. Tarkkailin ihmisiä.
Yksi nainen (ja pillikinttuinen koira) kysyi kaikilta, minne tulevat saapuvat bussit. Kunnes puolen tunnin jälkeen tuli se, jota hän odotti, tapasi vieraansa ja jätti terminaalissa kulkijat rauhaan.
Yksi noin viisikymppinen nainen seisoi lähtevien bussien valotaulun alla ja kyseli lähinnä olevilta, miten voisi saada selville mistä laiturista hänen bussinsa lähtee. Joku mies sanoi, että pään yläpuolella on taulu, josta näkee paikkakunnat, lähtöajat ja laiturit. Nainen suuttui ja sanoi, ettei hän jaksa enää takaisin yläkertaan, jonkun pitää käydä katsomassa hänelle se laituri. Silloin penkeiltä nousi useita ihmisiä, yksi käänsi naisen ympäri ja nopeimmat selittivät aluksi yhteen ääneen, mistä näkee lähtevien bussien tiedot. Sitten äänet hiljenivät, enkä kuullut mitä jatkossa puhuttiin, mutta lopulta nainen vetäyti vähän sivuun muista.
Monia nukkui melko ihmeellisissä kiemuroissa. Semmoisten kippura-asentojen jälkeen olisin luultavasti kulkenut pää klinussa useamman päivän. Ja voih! niitä päänkääntökipuja.
Mitähän ehtisi nähdä ja kuulla, jos jaksaisi istua koko päivän tarkkailemassa.
Kuljin sinä perjantaina ensimmäisen kerran uuden kotikaupungin yössä. Hetken mietin, että pitäiskö ottaa taksi, mutta kävelin kuitenkin. Ei näyttänyt olevan muita liikkeellä. Joitakin tupakoitisjoita kapakoiden ovien ulkopuolella, mutta muuten oli hyvin hiljaista.
