Sain joskus parikymmentä vuotta sitten kummitädiltä kuvan. Sen on isä piirtänyt sodassa olleessaan. Isä meni mukaan vapaaehtoisena, 17-vuotiaana eikä ehtinyt olla mukana kovin pitkään.
Luulin hukanneeni tuon, kun en löytänyt sitä mistään enää moneen vuoteen. Harmitti niin, että itkinkin sitä muutamaan kertaan. Muutossa etsin sitä taas, mutta ei ollut missään, missä kuvittelin, että se voisi olla. Välillä olen epäillyt, että sainko oikeasti koko kuvaa vai muistanko vain sen, että jo pikkutytöstä lähtien täti sanoi, että joskus sitten saan sen hänen kuvansa.
Pari viikkoa sitten kuva lennähti lattialle yhden ison kirjan välistä. Aarteiden aika ei ollut vielä ohi! Nyt olen kehystyttänyt sen. Kuvassa on pari taitetta aiemmilta vuosilta ja tuossa ottamassani valokuvassa lisäksi jokin pieni heijastus.
Meillä oli tädin kanssa läheiset välit. Lapsena olin sanonut, että jos äiti kuolisi, niin isä voisi ottaa tädin meille uudeksi äidiksi. Täti oli tarinankertoja jos vain joku kuunteli. Ja minähän kuuntelin! Niin kauan kuin hän eli.
Täti olisi halunnut kouluun ja sairaanhoitajaksi, mutta pappa oli sitä mieltä, ettei tyttöjen koulutukseen kannata rahaa haaskata. Todistuksessa oli käsitöissä 8, laulussa 9 ja loput kymppejä. Tädin ystävätär pääsi oppikouluun. Yhdessä he keräsivät kasveja ja molemmat opettelivat niiden nimet suomeksi ja latinaksi. Muistan jo aika pienenä kulkeneeni tädin kanssa ja hän kertoi kasveista teiden varsilla ja peltojen ojissa, ja nimet kahdella kielellä. Mutta metsään ei menty, paitsi marjaämpärin kanssa. Metsänreunasta hain kasveja ja täti kertoi, mitä olin tuonut.
Tädin kanssa kävin Helsingissä. Olimme sukulaisissa, Korkeasaaressa ja Linnanmäellä. Isä osti sitä matkaa varten kameran perheeseen. Kovan ohjeiden selittelyn ja tyhjällä kameralla opettelun jälkeen sain sen mukaani. Mulla oli viikoksi yksi 12 kuvan filmirulla. Jos ei ,muistanut kiertää filmiä, tuli monta kuvaa päällekkäin. Taisi tulla kokeiltua sitäkin. Korkeasaaressa kuvasin hirven ja aikuisten mielestä siinä oli jotakin hassua, niitähän nyt pyöri omissakin nurkissa. Kuva oli kuitenkin hyvä ja aika plajon lohdutti, kun sain siitä kehuja jopa kylän valokuvaajalta Ellulta.
Tädille tuli Kotiliesi. Sain jo hyvin pienenä katsella sitä, kun täti käänsi sivuja. Vasta kouluikäisenä sain tädin valvonnassa lueskella lehteä itsekseni. Olin vajaa parikymppinen, kun täti toi huolella pakattuina muutaman Kotilieden mulle lainaksi. Se oli TAPAUS. Siitä puhuttiin naapurustossa. Täti otti osaa joka numeron "Etsi kotimökki" -arvontaan, mutta ei kait koskaan voittanut. Kerran oli kilpailu, jossa Kotiliesi sanan kirjaimista piti keksiä nimiä. Isä kanssa mietittiin nimiä ja sit saatiin leikata osallistumiskuponki lehdestä. Meidän listasta puuttui Tii ja kyllä sitä puhuttiin moneen kertaan, eihän semmoinen ole edes mikään oikea nimi eikä semmoista varmaankaan kukaan antaisi lapselleen. Kun muutin maailmalle, aloin tilata Kotiliettä ja se tulee mulle edelleen. Täti luki lapsille Kanteletarta ja lauloi meidän kanssa virsiä ja Siionin kannelta. Välillä luettiin (täti luki) ääneen päivän lehtiä ja muistan, etten läheskään aina ymmärtänyt mistä oli kyse, vaikka yritin kuulemistani asioista keskustellakin. Aikuisten maailmassa kirjoitettiin niin ihmeellisistä asioista.
Mulla oli lapsena vain yksi oma kirja, sitä luki usein äiti, isä tai täti. En muista siitä mitään. Sen sijaan muistan, että siskon kirjan nimi oli Piste, Raita ja Ruutu. Se kertoi kolmosista, jotka erotti toisistaan vain mekkojen kuvioiden mukaan. Minusta se oli tosi hieno kirja, parempi kuin omani, vaikka koitin kyllä aika ajoin todistella siitä omastanikin, että se on ihan kelpo.
Täti riisui vaatteensa niin, että ne kääntyivät nurinpäin. Yöpukuaan hän piti joka toinen yö oikein- ja joka toinen väärinpäin. Mitä sitä kääntelemään, eihän sitä yöllä kukaan katsele. Täti voiteli joka ilta poskensa Vitaliksella ja myöhemmin Bellavitalla. Taisi olla kylässä ainut, joka käytti jotain naamavoidetta.
Kummitäti oli usein meillä lapsenvahtina silloin kuin semmoista tarvittiin, mutta ei koskaan ottanut syliin, ellei ollut aivan pakko. Ei koskettu ei halattu. Nuoruuden epäonninen rakkaus sai hänet karttamaan kaikkea ihmisten kosketusta. Häistä oli jo sovittu, mutta sitten samoihin aikoihin olikin poikaystävällä häät toisen naisen kanssa - odotti viimeisillään lasta. Vasta vanhainkodin vuoteella pari päivää ennen tädin kuolemaa, vietimme aikaa käsi kädessä - kun täti ei jaksanut vetää kättä pois. Hän hätkähti ensin kosketusta, mutta kiitollisesta katseesta näin, että hän nautti siitä - ja muutama kyynel vierähti poskelle. Silloin vain minä kerroin tarinoita ja välillä täti puristi hiljaa kädestä.
