Aurinkoinen lempeä talvipäivä. Suunnitelmassa oli, että käyn pikkuisen kevääntuloa nuuhkimassa ja sit ompelua. Mutta ulkona menikin hyvä tovi ja kävelymatkaa kertyi 12 kilometriä. Olin juuri päässyt kotiin, kun ystävä soitti ja pyyteli lenkille. En sit mennyt enää. Olin laittanut aamulla viestin, mutta hänen oma uusi kännykkänsä on rikki. Pitkä puhelu kuopuksen kanssa ja mesetystä sukulaistädin kanssa joten ompelut jäivät tältä päivältä pelkiksi suunnitelmiksi.

Linnuilla on jo kevättä rinnassa, isoilla ja pienillä. Koivun latvan täyttänyt harakkaparvi pyrähti lentoon juuri, kun sain kaivettua kameran esiin, joten niistä hitainkaan ei jäänyt kuvaan.

Muutamia tuulenpesiä. Lapsena yritin kuvitella, miten tuuli tekee noita. Sen verran logiikka jo pelasi, että kun tuuli saisi ensin joitakin oksia pysymään puussa, niin loppuja olisi helpompi pujotella niihin ensimmäisiin kiinni. Halusin yllättää tuulen ja koitin vaivihkaa katsella, mihin puuhun se alkaisi rakennella pesää. Ujo tuuli, ajattelin, kun en huomannut mitään risujen kasaamista - toisin kuin linnuilla, ne eivät salailleet. Kun kotipihasta kaadettiin koivu, sen tuulenpesäkin tuli alas, isä irrotti sen ja pyysi meidät lapset tutkimaan sitä. Se ei ollutkaan tuulen keräämä risukasa vaan puuta vaivaava tauti. Jotenkin tuuli tuntui petturilta, vaikka olinkin ihan oman mielikuvituksen turvin kuvitellut sen väsäämässä pesää itselleen.

Joessa on jo paljon sulia paikkoja tai ainakin rannalta katsoen sulia.

Jäätaidetta vuotavan räystään alla. Aurinko osui muutamien räystäiden jääpuikkoihin ja valaisi ne kauniisti, mutta en kehdannut mennä yksityisille pihoille kuvaamaan.

Talven helminauhaa - sankarihautoja.

Näidenkin aika alkaa kohta. Tämä kohmeinen yksilö oikoi talven aikana puutuneita sääriään parvekkeella.