Kun asunto täyttyy viikonloppuna vieraista on yksi tuoli enemmän vallattavaksi. Näiden vanhojen tuolien mitoituksesta huomaa, että ihmisten keskipituus on kasvanut. Vaikka korkeusero ei ole suuri, niin sen kuitenkin huomaa. Tähän ero noiden muiden tuolieni kanssa ei kuitenkaan ole niin iso, että tuntisi putoavansa viimeiset pari senttiä.
Aloitin tästä. Tai oikeastaan siitä, että bongasin tämän isän romukasasta viime kesänä ja päätin, että tuostahan tulee mulle hyvä varatuoli. Kaipasi pientä laittoa. Tuoli on ollut lapsuudenkodissani ja sen jälkeen vanhempieni kanalan munahuoneessa, muistan sen pihalta, ullakolta... Ja muistan sen, että siivouspäivinä perheen kahdesta vanhasta tuolista sisko valitsi aina sen yksinkertaisemman ja helpommin pestävän mallin (se on nyt hänellä). Minusta tämä oli kauniimpi, mutta noiden selkänojan kolojen kuuraaminen tuntui työläältä.
Istuinosan reunat olivat rouhiintuneet melko tikkuisiksi. Pesukin oli aika urakka, vuosikymmenten pinttynyt lika ja linnunkakat irtosivat lopulta. Maalinpoistoainetta ostaessa sisko oli mukana ja tarjosi lainaksi kuumapuhallinta - olisi lähes hajuttomana mulle parempi ratkaisu. Maalien tuorein kerros oli 1950-luvulta, samaa, jolla isä maalasi keittön komeroiden ovet. Se lähti hienosti levyinä, mutta pohjakerroksen punaruskea suli tahmeaksi mönjäksi ja osa siitä oli niin imeytynyt puuhun, että sen poistaminen alkoi tuntua liian työläältä. Oli ajatellut poistaa maalin ja lakata tai vahata tuolin. Kun ekan kerran suoristelin selkääni ja kuljeskelin olohuoneeseen, tajusin, että tuolin pohjamaali on samaa, mitä olohuoneessa on jo olemassa. Jess!
Ihania pehmeitä maalilevyjä, venyttelin, taivuttelin, mietin (vaarallista! :). Kokonaan jäähdyttyään maali oli kovaa ja mureni jauhoksi, siis ei jatkokäyttöön. Punaruskeaa sai jäädä. Hioin reunoja. Vaalean maalin alta paljastui puunauloja. Jossakin vaiheessa tuoli on keikutellut istujiaan ja sitä oli korjailtu ruuveilla ja kahden kokosilla pikkunauloilla. Koloja, tikkuja, naarmuja, elämisen jälkiä. Kun silitellessä ei enää osunut tikkuja sormiin, lopetin hiomisen, putsasin pölyt ja aloin lakkaamisen. Tuolissa on kolme kerrosta puolikiiltävää huonekalulakkaa.
Elämisen jälkiä. Alussa tätäkin tuolia on ihasteltu, silitelty ja oltu ylpeitä sen kauneudesta. Väliin on tulleet hienot tehdastuolit ja tämä jouti hyvin toisarvoisiin tehtäviin, sehän oli vain itse tehty. Koloista päätellen se on luultavasti ollut ajoittain myös työalustana jossakin vajassa.
Puunaula.
Istuintyynyt on vanhasta matosta, ohut vanu ja alla punaruskea farkkukangas. Reunan ompelu oli aika hankalaa ja kone surisi välillä epäilyttävän kovaäänisesti. Tikkasin koko päällisen muutaman sentin välein kuteiden suuntaisesti. Kiinnitysnauhojen kohdilla on vanhat housunnapit. Ompelin niitä sit lopulta koko rivin, mutta saattaa olla, että nuo ylimääräiset napit ratkon pois.
