Naistenpäivä. Jotain tuli taas mietittyä joillekin, joita tänään tapaan. Päivää on vietetty ensin Yhdysvalloissa ja vähän myöhemmin Neuvostoliitossa jo yli 100 vuotta, Suomessakin 1970-luvulta lähtien. Itänaapurissa tämä on vapaapäivä, miehet ostavat kukkia naistyökavereille ja lähinaisilleen. Ainut päivä, jolloin siellä myydään kukat loppuun, ensin miljoonat ruusut ja ne, jotka eivät ehdi ajoissa kauppaan, saavat tyytyä tulppaaneihin. Naistenpäivän poliittisuus on vuosien saatossa laimentunut vain osaan entisestään ja meillähän tämä taitaa olla lähinnä kauppiaitten juhlaa. Viime aikojen uutisointi maailmalta kertoo, että naisten asemassa riittää parannettaava vielä pitkäksi aikaa.

Muistan alkuvuosien naistenpäivistä sen, että äiti oli niistä vihainen - ei semmoista tarvi juhlia. Samaa mieltä hän oli äitienpäivistä, myöhemmin isänpäivästä eikä ehkä ole huomannut, että nykyisin lähellä hänen syntymäpäiväänsä on miestenpäivä. No, nyt voi soittaa ja toivottaa hyvää naistenpäivää ja ääni kuulostaa pelkästään iloiselta ja äiskäpäivälauantaita on jo vuosia vietetty neljän sukupolven voimin.

Entä ne muutamat tämän päivän viemiset. Muutaman vuoden tauon jälkeen kokeilin, saanko ruisleivän juureni herätettyä henkiin. Esikoinen kyseli, mistä tai miten semmoisen saisi. Muistin omani ja pistin heti toimeksi. Juuri palkitsi jo muutamassa tunnissa ja kupli iloisesti. Sen jälkeen olen leiponut ruisleipää joka viikko ja samalla olen kuivattanut aika monta juurta lasten perheisiin ja tutuille. On ollut ihanaa nähdä miten nuori polvikin on ollut innostunut itse leivousta ruisleivästä.

Isoon sydänpiparimuottiin pari runsasta kauhallista leipätaikinaa.

Taputtelu tasaiseksi ja muotin poiston jälkeen vielä vähän reunojen muotoilua.

Oikein hyvää naistenpäivää!